Rehtori olisi paljon huolellisemmin pitänyt muretta pikku professoristaan, ell'ei Abrahamin esiytyminen kokonaan olisi kiinnittänyt hänen ajatuksiaan.
Voihan helposti tapahtua, että oppilas tunnilla tuli kipeäksi; pikku Marius ei varmaankaan ollut ollut terve koko päivänä, sen voi huomata heti kuulusteltaissa; olihan hän tehnyt virheitä runomitankin suhteen, jota hän ei muuten koskaan, sattumaltakaan tehnyt. Ja rehtorin täytyi melkein myöntää Aalbomin olleen oikeassa yhä edelleen toistaessaan että oli hävytöntä lähettää kipeitä lapsia kouluun.
Mutta Abraham — Abraham Löfdal — hävytön, uppiniskainen, julkisesti uhkaava! Hänen suhteensa ei voinut erehtyä; tässä pojassa itivät mitä vaarallisimmat viettymykset hyvin kasvatetun ja vapaan esiytymistavan peitossa.
Jos hän sentään olisi ollut raakain ja sivistymättömäin vanhempain poika, jollaisia oli niin paljo; mutta professori Löfdalin, niin hienon, niin säädystyneen ja tuikisivistyneen miehen poika! Ja hänen ainoassa pojassaan esiintyy äkkiä mitä julkein uhkamielisyys ja kapinallisuus!
"Hänen äitinsä on hyvin vastustushaluinen luonteeltaan," puhkesi Aalbom varovasti puhumaan; hän tiesi rehtorin pitävän Venni-rouvaa erittäin suuressa arvossa.
Mutta toinen katsoi sivulle eikä vastannut; hän tuli ajatelleeksi viimeistä keskustelua professorin päivällis-kemuissa.
Siitä syystä ei hän mennytkään kotio Löfdalin luoksi, kuten alkuperäisesti oli aikonut, vaan kirjoitti hyvin vakavan kirjeen professorille, selitti asian ja lausui sekä opettajana että perheen vanhana ystävänä vakuutuksensa olevan, että nuo heidän rakkaan Abrahaminsa luonteessa esiintyneet pahat taipumukset ainoastaan mitä suurinta ankaruutta ja vakavuutta osoittamalla vielä voitaisiin tukahuttaa.
Professori Löfdal sai tämän kirjeen neuvottelu-tunnillaan 12 ja 1 välillä ja ällistyi niin, että heti lähetti potilaat, jotka voivat odottaa seuraavaan päivään, ja kiiruhti toisten suhteen.
Hän ei koskaan ollut voinut aavistaakaan, että poikansa voisi käyttäytyä sillä tavoin. Itse oli hän elänyt moitteettomasti kuin hyvin kasvatettu mies ainakin. Hän ei oikeastaan milloinkaan ollut nöyryyttänyt itseänsä, sitä ei kukaan voinut sanoa; päin vastoin oli hän ymmärtänyt pitää ihmiset etäällä itsestään. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut rettelöihin esimiestensä kanssa; ei milloinkaan ollut hänen sielussaan syntynyt mitään kapinallisuuden kaltaista.
Aluksi hän ei millään muotoa voinut käsittää mikä Abrahamiin oli mennyt; olipa tuo sen lisäksi tapahtunut asian suhteen, joka ei koskenut häneen. Jos opettaja ehkä oli ollut vähän kiivas Gottwaldille, ei sen vuoksi ollut järjellistä tuolla tavoin närkästyä ja saattaa itseään suurimpiin ikävyyksiin toisen tähden.