"Minä menenkin muuten pian" sanoi Venni avatessaan hattunsa nauhoja; siellä oli lämmin.
"No, herranen aika, onhan meillä vielä aikaa; ei suinkaan miehenne kumminkaan odota teitä kotio ennen kuin päivälliseksi?"
"Ei, Karsten on sitä paitsi efori tänäin", vastasi hän iloisesti, mutta katui samassa silmänräpäyksessä, sillä hän näki, että tämä toisen mielestä oli hänen miehessään jotakin, jolle heillä oli tapana yhdessä nauraa, eikä tarkoitus ollut sellainen.
"Teidän miehellänne on varmaankin ylimalkaan enemmän puuhaa kuin hänellä pitäisi olla?"
"Enemmän puuhaa —?"
"Minä tarkoitan, kun miehellä on sellainen vaimo kuin Te, rouva Venni minusta pitäisi sen, joka on niin onnellinen — —"
"Vaiti, mister Mordtmann! Tiedättehän — virheetön!"
"Tehän juuri, rouva hyvä, ette tahdo minun olevan virheetön?"
"Niin, mutta nyt tahdon — tällä paikalla ymmärrättehän?"
"En ymmärrä, mutta tottelen. Muuten ei ole mitään, jota ei yksi ainoa sana Teidän huuliltanne — —"