"Älkää käyttäkö sanojanne turhaan, vaan juokaa viiniänne."
"Rakkautta vastaan on viini huono lääke, rouva Venni."
"Mitä vielä —" vastasi tämä ja kartti hänen silmäyksiänsä, pannen taas hattunsa järjestykseen.
"Aiotteko mennä? Oletteko vihainen minulle?"
"En, vihainen en ole, mutta pelkään, että pian tulen."
"Mutta minkä tähden? ette kuitenkaan voi kieltää minua — pitämästä teistä —"
"Herra Mordtmann! Tuo on ilkeätä Teiltä, niin tuhmasti tehty, että olette hävittäneet ystävyytemme; laskekaa minut täältä!"
"Minä en ole sanonut mitään, jota ette ennen tietänyt", vastasi
Mordtmann kunnioittavasti ja alakuloisena, avatessaan ovea hänelle.
"Saanko seurata Teitä kaupunkiin?"
"Ette!" vastasi Venni-rouva mennen hänen sivutsensa; mutta innossaan näyttäytyä ankaralta ja päästä pian pois sieltä nyhjäsi hän etehisessä olevia koneen-osia; siitä alkoivat ne heilua ja kalista ikään kuin olisivat uhanneet kaatua; ja äkkiä tarttui Mordtmann Venniä vyötäisille ja veti hänet takaisin huoneeseen; samassa kaatui jokin raskas rauta sisälle kynnyksen ylitse.
"Suokaa anteeksi!" sanoi Mordtmann tyynesti ja nosti raskaan esineen takaisin pystyyn seinän nojalle; "oikeastaan on hullunkurista, että nämä kapineet ovat täällä; olkaa varoillanne nyt, rouva, ja pysykää lähellä seinää."