Hän osoitti Abrahamille, ett'ei tämä lupaus, jonka he vaativat ja ottivat ala-ikäisiltä lapsilta, ollut muuta kuin mitä julmimpaa väkäisten asiain pilkkaamista; ett'ei tuo menettely voinut olla sen mukaista, mitä todellinen kristillisyys vaatii ihmiseltä, vaan nuorison johdattamista elämään suuren valheen kautta, joka oli väärää valaa pahempi. Tahtoiko hän avoimin silmin antautua sen alaiseksi? Vai oliko hän valinnut?
Jos hän ihmisistä välittämättä voisi päättää edelleen tehdä työtä ilman tätä velvoitusta, joka oli olemassa ainoastaan sen vuoksi, että se rikottaisiin, jos hän sen voisi, olisi äiti uskollisesti auttava häntä.
Abraham istui silmät alaspäin luotuina, vastaamatta, keskeyttämättä. Hänelle oli aina tuskallista, kun joku puhui hänelle uskonnollisista asioista. Koulussa opetettiin uskontoa samoin kuin muitakin aineita; ja ainoastaan rehtori piti välistä puheissaan, tai kun jotakin oli hullusti tehty, liikuttavia jumalisia luentoja; professori voi toisinaan lausua: "siitä tulee sinun rukoilla Jumalaa varjelemaan sinua" — tai jotakin semmoista.
Abraham tiesi kyllä, kuinka hänen piti seisoa ja miltä näyttää, kun sellaista lausuttiin, ja myöskin mutista vastauksen oikealla äänellä: mutta ikävää oli niin kauan kuin sitä kesti.
Ja nyt äidin seurassa ollessaan oli hänen vieläkin vaikeampaa, sillä seisovain puhetapain käyttämisestä ei nyt ollut mitään hyötyä; ja juuri tuota oikeata ääntä ei äiti tahtonut kuulla; kuinka voisi hän vakaisesti vastata äidin kysymyksiin?
Tietysti tahtoi hän mennä ripille niinkuin muutkin; jo kauan oli häntä harmittanut, että oli viimeinen kaikista ikäisistään. Olihan se itsestään tuleva asia, ja nyt teki äiti sen niin äärettömän tärkeäksi kuin olisi se ollut jokin käännekohta.
Äidin tyyneesti ja vakaisesti totuudesta ja rehellisyydestä puhuessa, olkoon siinä tai tässä uskossa tai ei missään, istui Abraham miettien, kuinka kummallista, kuinka takaperoista sentään oli, että juuri äiti niin puhui.
Sekä rehtori, jonka kaikki tunnustivat tavallista jumalisemmaksi, että hänen oma isänsä, joka myöskin oli uskonnollinen mielialaltaan kohtuudella — juuri siinä määrin kuin Abraham piti sopivana — ja sitä paitsi kaikki kristityt ihmiset pitivät kasteenliiton vahvistamista kunniassa, ja mikä vielä oli enemmän: he katsoivat sanankin tätä pyhää toimintaa vastaan herjaukseksi.
Mutta että äiti, joka itse niin monta monituista kertaa oli sanonut, uskonsa olevan heikonpuolisen ja ulkona oli Abraham viittauksista havainnut pahempaakin — että hän nyt näitä asioita, joihin hän ei uskonut ja joista hänellä siis ei voinut olla todellista käsitystä — että hän piti ripille päästöä vakaisempana, juhlallisempana kuin itse uskovaiset, se oli hänen mielestään sangen merkillistä; eikä paljoa puuttunut, ett'ei hän tätä miettiessään tullut vähän kärsimättömäksi. Kuinka voi äiti, joka ei itse uskonut, kohottaa vaatimuksensa korkeammalle kuin parhaatkaan uskovista?
Vennikin kävi vihdoin kärsimättömäksi nähdessään pojan istuvan jäykkänä ja mykkänä kuin kivi.