"Vastaa, Abraham, minkä valitset? Tahdotko tulla ripille päästetyksi vai etkö tahdo?"
"En tiedä", vastasi tämä.
"Mutta sen täytyy sinun tietää; sinä olet nyt kyllin vanha ymmärtämään, että sinun itse tulee valita. Mieti muutama päivä, mutta salli minun sanoa, minkä isällesikin sanoin aamulla: sinä päivänä, jolloin menet kirkkoon, pitää sinun ensin lausua mielipiteesi minulle, ja ellet silloin täydellä todella voi sanoa minulle, äidillesi: minä tahdon ja voin antaa lupauksen, niin ei sinun myöskään pidä oleman läsnä valheen juhlassa, niin totta kuin nimeni on Venni."
Hetkisen kuluttua sen jälkeen tuli professori kotio; syötiin illallista ja puheltiin muista asioista. Mutta Abraham kuljeskeli monta päivää tuskallisena miettien tätä valintaa.
Tietysti tahtoi hän tulla ripille lasketuksi; kun häneltä koulussa kysyttiin, menisikö rippikouluun syksyllä, vastasi hän myöntävästi. Oli vielä muutamia viikkoja ilmoitus-aikaan jälellä: äiti ei kysynyt häneltä, ei isä myöskään, ja niin kului jokin aika.
Koulussa ei juuri ollut mitään vaihtelevaa; hän sai vaan enemmän latinaa, enemmän kreikkaa luettavakseen uudessa luokassa. Hän alkoi vähitellen lähestyä Brochia, jota ei ennen ollut kärsinyt; mutta nyt he istuivat vierettäin ylimpinä luokassa, ja Abraham oli alkanut tulla ahkeraksi.
Pikku Marius ei ollut jättänyt mitään muistoa jälkeensä. Hän oli kadonnut, hänen paikallansa istui toinen. Virta kuohui hänen ylitsensä, eikä häntä milloinkaan mainittu, sillä kaikki olivat pian unohtaneet hänet. Jokapäiväinen työ samassa huoneessa samoine aineineen, samoine vieruskumppanineen, esimiehineen ja opettajineen teki, etteivät heidän ajatuksensa johtuneet olleeseen ja menneeseen; ja Marius Gottwald oli heistä pian kuni joku pieni olento, jonka olivat tunteneet monta vuotta sitten, kun itse olivat pieniä ja istuivat koulun aliluokilla.
Abraham oli ainoa, joka säilytti hänen muistonsa — ei ainoastaan tuota muistoa, joka tuskastutti häntä ja jota hän niin harvoin kuin mahdollista mietti.
Mutta rouva Gottwald, jolla ei nyt enää ollut muuta tehtävää maailmassa kuin alituisesti mietiskellä herttaisen pikku Mariuksen muistoja, takistui tämän parhaaseen ystävään. Kun vaan sai Abramin näkyviinsä, juoksi hän ulos ovelle tai naputti ikkunaan.
Abraham vältti sitä kernaimmin; hän ei pitänyt siitä, että nähtiin hänen menevän sinne sisälle, eikä häntä myöskään huvittanut kuunnella rouva Gottwaldin pakinoita.