Heti Abrahamin sohvaan saatuansa, alkoi rouva puhua pikku Mariuksesta. Eihän hän saanut koko pitkänä päivänä puhua sanaakaan tuosta ainoasta asiasta, jota hän yöt päivät ajatteli.
Yksinään, arkana ja ihmisiä välttävänä kun eli, ei hänellä ollut nais-ystäviä. Illalla tulivat nuo vanhat päävieraat, raskaat häpeän, katumuksen ja masennuksen synnyttämät ajatukset pieneen kammioon, asettuakseen ympäri seiniä ja tuijottaakseen häneen.
Ja yksi vieras oli tullut lisään, noita entisiä pahempi. Se oli kalvava soimaus, että hän turhamielisyydestä oli tahtonut antaa pojan oppia enemmän kuin hänen pääparkansa voi kestää; mutta siitä hän ei koskaan tohtinut puhua.
Muuten kertoi hän joka kerta samat historiat, kysyi, eikö ollut totta, että pikku Marius oli ollut kaikkein taitavin latinassa, eikä väsynyt puhumasta, kuinka paljo oli pitänyt ystävästään, kuinka hän ihaili ja kunnioitti tätä; "menipä niinkin pitkälle" — tässä nauroi kalpea rouva vähän kuihtunutta nauruansa — "että minä, hupakko, olin varsin mustankipeä tuon Abraham Löfdalin tähden. Tähän — sanakirjansa takakanteen on hän kirjoittanut suurilla kirjaimilla: 'A. L. on koulun suurin sankari.' Sinä se olet — Te se olette" — rouva Gottwald tuli hämilleen; hän oli melkein epävarma, voisiko yhä edelleen sanoa Abrahamia sinäksi; tämä oli niin jäykkä ja täysikasvuinen.
Ei rouva Gottwald myöskään voinut saada häntä olemaan kauan luonaan tai käymään useammin, kunnes hänen kerta pisti päähänsä tarita pojalle viiniä ja torttuja ja se auttoi vähäsen.
Abraham tuli nyt välistä omia aikojansa, mieluimmin pimeässä, ja istui ihan kärsivällisenä kuunnellen noita vanhoja pakinoita, kertoi itsekin jonkin kohtauksen heidän yhdessä olostansa, joka saattoi rouva-paran ihastuksiinsa.
Mutta Abraham teki nämä käyntinsä hiipimällä; hänellä oli selvä tunne siitä, ett'ei ollut hänessä isänsä mieleistä, että hän jatkoi tätä seurustelua pikku Mariuksen äidin kanssa.
Mutta kuudentoista ikäisenä, on vaikeata vastustaa voileivoksia ja viiniä. —
Sillä välin oli Mikael Mordtmann yhtä innostunut tehtaaseensa, joka nyt oli osaksi valmis. Mutta kun syyssateet toden teolla alkoivat, ei enää ollut hauskaa mennä sinne joka päivä, jonka tähden hän toimitti niin, että sai "Fortuna"-tehtaalle kaupunkiin.
Vennin ja itsensä väliseen suhteeseen ei hän ollut oikeen tyytyväinen; se edistyi liian pitkäänsä, ehk'ei ensinkään. Hän oli nyt kovin mieltynyt Venniin; hän panisi sanomattoman suuren arvon niin kauniin ja miellyttävän naisen kanssa tekemisissä olemiseen, jolla lisäksi oli niin vapaamielinen mies. Että Venni todella myöskin — kumminkin oli rakastumaisillaan häneen, sen tiesi hän varmaan; lukemattomia kertoja oli hän sen huomannut pikku-asioissa.