Abraham meni hyvin alla päin sisälle saliin.
"Kuuleppas, mamma", alkoi hän, hetken aikaa uunin vieressä istuttuaan, "luulen, että menen rippikouluun."
"Voinhan sen arvata!" vastasi Venni-rouva melkein kovasti; hän oli äärettömän kaukana ajatuksissaan.
Mutta tämä vastaus oli isku Abrahamille.
Kuinka voi äiti vastata tällä tavoin, kun kerran niin lemmekkäästi ja suoraan oli sanonut hänelle, Abrahamille, että tämä itse saisi valita? Hän hiipi yhtä alakuloisena pois kuin tullutkin oli; häntä alkoi jo hirvittää aamu, jolloin äiti tulisi hänen luoksensa perinpohjaisesti tutkiakseen häntä. — Kuppuroidessaan ulos portista oli Mikael Mordtmann juossut suoraan vasten professori Löfdalia, joka tuli kotio.
Professori työnsi sauvansa katukäytävään ja Mordtmann'in mielestä oli kuin olisi professori alkanut sanoa jotakin, mutta hillinnyt itsensä. Myöskin oli hänestä professorin katseessa ollut jotakin eriskummallista, kun hän sivumennen katsahti ylös ja tervehti.
Mutta hänen ajatuksillansa oli liiaksi tekemistä Venni-rouvan kanssa. Hän kiirehti suoraa päätä kotio, sulkeusi huoneeseensa ollakseen yksin ja häiritsemättä onnensa kanssa.
Hän heittäysi nojatuoliin, nousi taas äkkiä ylös, kävi tulisesti edestakaisin, haki Vennin muotokuvan esiin, puhui sille ja puhui itsekseen, onnellisna ilman arveluita ja ylpeänä että oli tarkoituksensa perillä. Mutta sitä myöden kuin hänen verensä vähäsen rauhoittui, havaitsi hän monta kertaa hämmästyksekseen ajattelevansa professoria. Olipa tuo hänen katseensa sentään ollut eriskummallinen; Mordtmann alkoi käydä levottomaksi.
Hän tuli ajatelleeksi, kuinka hullumaisen varomattomia olivat olleet. Ainoastaan pari minuuttia aikaisemmin — ja professori olisi äkkiarvaamatta tavannut heidät mielenliikutuksessa, jota olisi ollut mahdotonta salata.
Tämä suhde oli ihan toisella tavalla järjestettävä, jos sitä jatkaa tahdottiin, ja se ohjasi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.