Hän sytytti sikarin ja istuutui miettimään.
X.
Provasti Sparre opetti rippilapsia Haugiaanein vanhassa kokoushuoneessa; ja vaikka niitä — oli koko joukko poikia, tuli heistä vaan pieni ryhmä tuohon avaraan, matalaan, siniseksi maalattuun ja kolmella puolella ikkunoilla varustettuun saliin.
Rippilapset oli asetettu niin, että heidän välillään oli selvä eroitus.
Pitkällä penkillä suoraan opetus-istuimen edessä istuivat kansakoululaiset, etäällä nurkissa köyhäin lapset Vest-endistä ja muista syrjä-osista.
Mutta oikealle kädelle papista aina opetusistuimeen asti lyhemmillä penkeillä, jotka olivat ulkona seinästä, istui sievästi puettuja poikia muista kouluista, alkeiskoulun oppilaat ensi penkillä, ja Abraham ylimpänä, aina papin vieressä asti.
Provasti Sparrella oli aina koko joukko rippilapsia, sillä hän laski ihmisten mielestä paljoa helpommalla "edes" kuin kaupungin muut papit.
Ihan mahdottomat pöllöpäät, jotka turhaan olivat koettaneet monta kertaa, laski provasti vaikeudetta ripille. Eikä suinkaan voitu sanoa syyksi, ett'ei hän vaatinut heiltä kristinopin-taitoa. Ei tarvinnut muuta kuin kuulla näiden pöllöpäiden vastaavan kirkon-lattialla kuulusteltaissa — se kävi heiltä kuin öljy, ja monasti vastasivat he Pontoppidanin oppikirjan kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin.
Tästä syystä ihailtiin provasti Sparrea suuresti — enemmän kuin ansaitsikaan, suoraa sanoen; opetuksessa oli, näet, pieni salaisuus.
Provasti Sparre tiesi, näet, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin papit tai opettajat, ett'ei rahvaan lasten joukossa ollut ainoataan poikaa tai tyttöä, joka ymmärsi Jumalan luomaa rahtuakaan siitä, mikä oli Pontoppidanin selityksessä. Sen tähden riippui tykkänään sattumuksesta, mitä huonompiin päihin jäi jälelle opittuna ja valmiina ulkoa luettavaksi.