"Olipa hyvä että tapasin sinut tänään", sanoi edellinen, "niin voimme vähän puhella kaislarannasta ja kuulla ehkä mitä muut ihmiset ajattelevat asiasta."
"Minä vähät välitän muista ihmisistä", vastasi Njaedel, "ja jos sinäkin, Sören, olisit antanut muitten ihmisten olla rauhassa, niin enpä olisi minäkään täällä käräjillä pilkattavaksi ja häväistäväksi."
"Me emme saa nureksia sitä, että meidän pahat työmme tulevat ilmi, kun ne nostavat pahennusta seurakunnassa —"
"Pahennusta! Jos jokainen pitäisi huolen itsestään, niin eipä olisi mitään pahennusta."
"Välttämätöintä on pahennuksen olemassa oio, vaan voi sitä ihmistä —"
Njaedel nousi seisoalleen pitkää pituuttansa ja keskeytti äkkiä: "Mitä aioit sanoa kaislarannasta?"
Sören Börevig oli pitkä, etukumara mies, tukka keltainen ja suonikkeinen, kulmakarvat valkeat. Kun hän puhui, katsoi hän sivulle ja hieroskeli käsiään.
"Sinä kaivat, Njaedel, suuren ojan merelle päin."
"Niin teenkin."
"Tulee sievä kulku kaislarantaan."