"Herrasvaunujen" ympärillä seisoivat kaikki pienet pojat ja töllistelivät siinä toinen toisensa takana, pienimmät etunenässä, kaikilla kädet taskuissa. Aikaihmiset olivat hajautuneet huoneitten välistölle, tielle ja nimismiehen akkunoiden ulkopuolelle; vaimoväkeä ei näkynyt. Aikaiset töllistelivät hieman vähemmän kuin pienet, vaan kaikilla olivat kädet taskuissa.
Muutamat olivat joukossa ja puhelivat; menivät kaksitellen huoneitten takustoille puhelemaan salaisuuksia, toiset taas seisoskelivat toimettomina pitkin kilpimuuria ja katselivat merelle.
Vaan siellä täällä näki pingoittavan levottomuuden ahdistavan naaman — henkilöitä, jotka olivat tulleet pitkien matkojen päästä kuulemaan kuinka "jutun" kävi.
Siellä seisoi pieni tihrusilmäinen mies, joka oli kaukaa Heiekylästä; hän oli ajanut yön yhtenään päästäkseen käräjille hyvissä ajoin. Muuan hevoshuijari oli puijannut häneltä voikkokopukan. Toista vuotta sitten oli hän käynyt kaupungissa asianajajan Boyesenin luona pannakseen "jutun" alkuun ja monta kirkasta killinkiä oli kulunut haasteesen ja vieraille miehille; sillä aikaa kuleksi hevoshuijari ja voikko ympäri maailmaa, tiesi missä.
Vaan täksi päivää oli asianajaja luvannut hänelle päätöksen "jutusta." Nyt saisi hän tuomion hevoshuijarille, saisi takaisin kalliit killinkinsä — ja ehkä voikkonsakin.
Kunhan vain saisi asianajaja Boyesenin käsiinsä. Koko edeltäpuolisen oli tihrusilmä tähystellyt nimismiehen talon luona, vaan hän ei ollut nähnyt asianajajaansa.
Väkeä kulki ulos ja sisälle puhellakseen amtmanin kanssa, maksaakseen veroa voudille tahi kyselläkseen kihlakunnan tuomarilta asiaa tai toista. Edeltäpuolinen kului ja päivällistunti lähestyi. Talonpojat hajausivat rakennusten välistöihin, ottivat eväänsä esille ja söivät, seisoen merelle päin kääntyneinä tahi istuen rivissä maantien risteyksessä. Silloin tällöin näyttäytyi joku notario ovella ja huusi nimen. Siinä käänsi jokainen sitten päätään ja toistivat nimen, kunnes asianomainen löytyi jostakin sopesta ja lähestyi epäröiden, jolla aikaa kirjuri kävi kärsimättömäksi ja tuuli pörrytti hänen sileäksi kammattua tukkansa ja puhalsi sen hänen silmilleen.
Suurella kivellä lähellä kivimuuria istui muuan mies vähän matkaa toisista. Hän oli ottanut lakin päästään ja tuijotti ajatuksissaan merelle. Hän oli roteva, tavattoman suuri mies, hartiot kumarassa siitä kun hän kaivoi maata ja asui matalassa huoneessa. Kasvot olivat karkeat ja piirteet jyrkät, tukka ja tuuhea parta olivat kiherät, takkuiset ja tulipunaiset. Hän oli villin näköinen, vaan toista ilmoitti suuret, siniset silmänsä.
Lähimmäisestä joukosta tuli muuan mies hänen luoksensa ja tervehti:
"Hyvää päivää Njaedel! kiitos viimeisistä!"
Njaedel käänsi vähän päätään ja vastasi tervehdykseen.