Kristina silmäili molemmille puolille ja hän tunsi tämän loiston melkein valtaavaksi.
Hilda Bennechen oli äitinsä tietämättä verhonut pöydän kukilla ja jättänyt esiin kaikki lasit ja hopeat, joita ei otettu mukaan maalle.
Tämä pitopöytä oli Kristinan mielestä liian loistava. Hän toivoi vaan, että kotona oliat olisivat nähneet hänet kaiken tämän ylellisyyden keskuutena.
Poliisipalvelia Andersen silmäili tarkasti Knudsenia; ja kun tämä vain teki jonkun liikkeen ottaakseen pulloa eli lasia, huusi Andersen hillitsevän muistuttavasti: "Knudsen!"
"Minä, herra konstapuli!" vastasi Knudsen ja oikasihe sotamiehen tavoin.
Rouva Knoff, jolla oli muuan rautatienvirkamies pöytäkumppanina, istui silleen, jotta ei voinut nähdä miestään, kersanttia, jollei hän vaan kääntynyt tykkänään pöydästä päin pois. Tämä oli hyvin hankala seikka sekä rouvalle että hänen kumppanilleen. Sillä rouva oli hartiakas nainen, kellervä, paksu iho ja kivuloinen näky, jonka johdosta Mortensen lausui että "rouva Knoff oli juurikuin hänellä olisi pernatauti."
Vaan kun vielä ensi herkkua syödessä vallitsi kuolon hiljaisuus yli ympäri pöytää, kuiskasi Mortensen sulhaselle Kristinan selän takaa: "Teidän pitää alkaa maljoja esittää, Mo!"
"Minä luulin, että se ei sovi ennen paistia —"
"Kyllä, päinvastoin! Se on aivan uudenaikaista, että puheet alkavat soppaa syödessä", Mortensen helisti lasiaan kovasti, ja sulhanen nousi puhumaan:
"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Minä tunnen tällä tärkeällä hetkellä syvän tarpeen puhua, kuinka kovasti valitan, että, vaikka minun tässä pöydässä on monta minulle rakasta henkilöä läsnä, täytyy kaivata häntä, jota erittäinkin tänään toivoisin näkeväni luonani. Tarkoitan vaimoni isää, talokasta Bandmon Niiloa."