Kristina otti nenäliinansa.
"Sinä tiedät itse rakas Kristina kuinka sydämellisesti olen kiintynyt ainoaan veljeeni ja kuinka suuren arvon panen siihen kalleuteen, jonka hän uskoo minulle —"
Tässä sai rouva Gluncke aivan sopimattoman yskä-ahdistuksen.
Puhuja iski häneen äkäisen silmäyksen ja jatkoi: "Sentähden, kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat, juomme vaimoni isän maljan, vaikka hän onkin poissa, toivoen, että Jumala häntä lohduttaisi eikä antaisi hänen kovin syvästi tuntea kaipausta rakastetusta tyttärestään. Kristina, isäsi malja!"
Kun sulhanen istui, kuiskasi hän muutaman kiivaan sanan rouva
Glunckelle.
"Totta tosiaan siinä ei auttanut mikään", kuiskasi hän takaisin, "sinä olit niin naurettavan näköinen —"
Heti senjälkeen nousi nokikolari Lunde puhumaan. Hän oli pitkä, laiha mies, terävänokkainen ja harmajatukkanen. Tointansa hän oli antanut palkkaväen toimittaa kauan aikaa, kumminkin itse pysyi nokikolarivirassaan kaupungin komeimmassa osassa. Hänellä oli rahoja, ja yksi hänen tyttärensä oli naimisissa muutaman telegrafistin kanssa.
"Vanhin kun olen seurassa", alkoi hän, "sallittanee minun esittää morsiusparin maljan. Tiedämme kaikki kouluajaltamme, että Herra itse sanoi: 'ei ole ihmisen hyvä yksinään olla'."
Hiljaisuus pöydässä kävi melkein ahdistavaksi. Piikojen, jotka tulivat vaihtamaan lautasia paistille, täytyi seisoa odottamassa kun puhuja kehitteli avioliiton historiaa Aatamista ja Eevasta, Aaprahamista ja Saarasta Iisakkiin ja Rebekkaan. Sitten hyppäsi hän sopivasti yli Jaakopin ja hänen kahden vaimonsa, eipä maininnut Saarasta eikä Salomonista, vaan johtui sukkelasti nykyaikaan ja jokapäiväiseen elämään, lopettaen kutsumalla taivaan siunausta päivän morsiusparille.
Useimmat naiset itkivät, Kristina erittäinkin. Neiti Evelina kumartui ja kuiskasi hänelle ystävällisesti. Juhlalliset raamatun lauseet, itse loistava juhla — kaikki tuntui hänestä niin kummalliselta, että hän melkein hetkeksi uskoi elämän onneksi vielä voivan ehkä kääntyä hänelle.