Sitten otti hän sarkanuttunsa, lakin päähänsä ja läksi tuvasta raskain askelin.
"Sinun täytyy purkaa kauppa, jos hän katuu sitä, sillä hän ei ole oikein selväpäinen", sanoi luotsivanhin, ennenkun hän meni.
Sören Börevig kääri kokoon kauppakirjan ja pisti sen taskuunsa vääntäen muotoaan, jota luotsivanhin kaikeksi onneksi ei nähnyt.
Njaedel kulki edellä, luotsivanhin jälessä mäkeä ylös. Kun he tulivat ylös, sanoi luotsivanhin:
"Taitaa olla parasta, että seuraat minua Amerikaan."
"Kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään", vastasi Njaedel toivottomana.
"Kun on semmoiset nyrkit kuin sinulla, voit matkustaa kauas", vastasi luotsivanhin, "minulla taas on suuri halu matkustamiseen. Rahani on taatun miehen takana ja talon saan myödyksi pian. Lähde, Njaedel, täällä ei ole meillä mitään tekemistä. Minä maksan edestäsi, kunnes voit ansaita jotakin. Ja sitäpaitse — siellähän on sinulla poika — ja jonkunmoinen vaimokin, jos tahdot; lähde!"
Njaedel oli pysähtynyt ja tähysteli alas.
Täältä ylhäältä näytti vähältä se, minkä hän oli tehnyt näiden vuosien vieriessä. Hän silmäili pitkin kiviaitaa peltojensa ympärillä; hän tunsi joka kiven, joka oli siinä, ja hän muisti työn työnsä perästä, joita hän oli tehnyt. Sitten hän silmäili maata ja puolitekoista ojaa; ja mielensä kävi aina karvaammaksi, ajatellessaan kaikkia tuumiaan, mitä hänellä oli ollut tullessaan taloon. Niin muisteli hän pitkää Annaa ja onnellista aikaa kun Kristina oli kotona ja kaikki kävi hyvin. Pitkin hiekkaa, jota seppelöi kuohun kirkas seppele, kulki hänen silmänsä. Meri oli harmajana ja toivottoman näköisenä hänen edessään, sulkien vahvalla sumumuurilla ajatuksia, jotka tahtoivat länteen.
Ja mikäli raskas sadeilma kävi tiheämmäksi, myrskyn taltuessa, sikäli valtasi hänet toivottomuus sen ankaran mielenkiihkon jälkeen, jota hän tunsi myödessään talonsa ja luopuessaan kaikesta.