Sitten puhui hän näin sujuvalla tyynellä tavallaan: "Nähkää, herra luotsivanhin, tämä on kartta meidän tieverkostamme. Ajatelkaapa nämä kaikki punaiset, keltaiset ja siniset viivat asetetuiksi yhdeksi viivaksi, niin tulisipa siitä oikein iso kappale, eikö niin?"
"Niin", myönsi luotsivanhin; hän ei ymmärtänyt minne asiaa johdettiin.
"Ja jos te vertailun vuoksi tahtoisitte tarkastaa matkaa tällä harpilla" — valtioneuvos piti sitä esillä — "te näette että välimatka ei ole suurempi paperiliuskareen paksuutta."
Luotsivanhin tähysteli harpista valtioneuvokseen ja sitten taas harppiin.
"Nähkää nyt, hyvä luotsivanhin Seehus, niin pieni on tieosa, josta teitte valituksen, verrattuna koko maan tienverkkoon; ja ettekö nyt itsekin myönnä, että se on ehkä — miten sanoakseni? — vähän liiaksi suuri vaatimus, että se, jolla pitää olla koko tämä monimutkainen kulkuneuvojärjestelmä päässään — että hänen pitäisi voida ulottaa yksityistä huolenpitoaan niin pienen pieneen osaan koko tästä kokonaisuudesta." Valtioneuvos piti harppia aivan luotsivanhimman silmäin edessä.
Luotsivanhin toljotti suu selällään. Ei hän sitä oikein selvään käsittänyt, vaan hän tunsi, että hukkaan meni hyvät humalat tälläkin kertaa, ja sama tunto siitä, että jotain hänessä kiehui, ilmausi taas. Samassa aukesi ovi ja Mon Antti tuli takaisin, seurassa Mortensen, toimituskirjuri ja muut, jotka pysähtyivät ovelle ja viereisiin huoneisin kuullakseen kuinka tämä ihmeellinen tapaus päättyy.
Mo oli huolimatta Mortensenin vastaan väitöksistä kääntänyt nurin Kaoksen, ja hyllyn pohjalta oli hän löytänyt ruttuisen keltapaperikääreen, jonka hän tyynenä veti esiin.
Kaikki olivat itsessään sitä mieltä, että Antti itse oli piilottanut nämä asiapaperit sinne ilkeyksissään. Notario Mortensen mutisi synkkänaamaisena: "Nyt on hän kypsi."
Valtioneuvos pani nenälleen kultaiset nenälasinsa ja avasi kääreen, jotta pieni tomupilvi lennähti.
"Tässä on siirtonumero, jonka olette omalla kädellänne kirjoittaneet, herra toimituskirjuri! Vertailkaa siirtonumeroa!"