"En", vastasi kamariherra kuivasti ja oikaisi Vaasa-kunniamerkkiään kuvastimen edessä.
Mortensen tukehdutti vihaansa. "Minä sanon sen oikeastaan valtioneuvoksen panemana velvollisuutena teille."
Delphin kohotti hartioitaan ja vei Mortensenin amtmanin luo.
"Herra amtmani Hiorth! Minulla on määräys esittää notario Mortensen."
Sitten käännähti hän ja meni valtioneuvoksen rouvan kamariin; hän etsi
Hildaa kaikkialta, vaan ei löytänyt.
Mortensen noitui hengessään virkakunnan päällikköä katkeralla kostolla, vaan kun hän parilla sanalla oli selittänyt kuka hän oikeastaan oli, selkeni amtmanin muoto. He puhelivat jonkun aikaa ja Mortensen otti muistikirjansa kirjoittaakseen muutamia elämäkerrallisia asioita, joita amtmani kertoi hänelle. Keskustelu kääntyi sitten päivän kysymyksiin ja amtmani lausui mielikarvautensa ja levottomuutensa tukalien olojen johdosta.
Vaan toimittaja vastasi tyydyttäen: "Niin kauan kun meidän maassamme on moinen virkasääty kuin meidän —"
"Niin, pappeihin ja tuomareihin voimme ehdottomasti luottaa", sanoi amtmani koettaessaan viitata kädellään, kuten hän oli nähnyt Bennechenin tekevän.
"Ja kun miehiä on valtion peräsimessä semmoisia kun valtioneuvos Bennechen — tuossa hän onkin! Mikä miehiään! Niin ylhäinen ja niin mahtava! Eikö ole totta, herra amtmani, että hän on Goethen näköinen, hämmästyttävän yhdennäköinen."
"Hämmästyttävän — aivan hämmästyttävän yhdennäköinen" — mutisi amtmani.
Valtioneuvos Bennechen oli astunut sisään muutamasta pienestä salaperäisestä ovesta, jonka edessä oli esirippu, ja seisoi äkkiä heidän keskellään, ennen kun kukaan kerkesi häntä oikein huomata. Hän oli valtioneuvoksenvormussa kaikkine rahoineen ja ristineen, kolmikulmainen hattu vasemmassa kainalossa, hansikkaat kädessä. Oikealla kädellään viittoi hän, tervehtiessään joukkoja molemmin puolen. Hymyillen, pieni pää vähän takanojassa kulki hän arvokkain askelin huoneen läpi.