Vaan tyhjissä saleissa kuleksi Yrjö Delphin levähtämättä edestakaisin. Hänen piti ensiksi olla illallisella linnassa, ja hänen oli mahdotonta jättää talo tapaamatta Hildaa.
Palveliat ja piiat korjasivat pöytää, joivat sampanjaa ja naureskelivat, jotta kamariherra pakeni sisimmäiseen huoneesen, epäilevänä, tyytymätönnä itseensä — vaan kuitenkin oli hänen mahdoton mennä.
Vihdoin huusi hän talonpiikaa, jonka hän tunsi, ja kysyi neitiä.
"Neiti on huoneessaan ja laittaa tavaroitaan kokoon. Eikö kamariherra tiedä, että neiti matkustaa Amerikaan tänä iltana?" kysyi tyttö, jonka silmät vilkkuivat sampanjan vaikutuksesta.
Delphin tunsihe epämukavan tunteen ja sanoi lyhyesti: "Sanokaa minulta neiti Bennechenille, olisiko hän hyvä ja tulisi tänne vähäksi aikaa; minä mielelläni puhuttelisin häntä."
Vaan kun piika meni, pysähtyi Delphin aivan hämmästyksissään kuvastimen eteen! mitä oli hän tehnyt? eikö hän jo ollut mennyt pois? mitä hän Hildasta tahtoi? miten hän siitä pääsisi? ja kuitenkin — eikö hän juuri eniten sitä toivonut?
Muutaman minutin kuluttua tuli neiti Hilda. Hän oli itkenyt, vaan omituinen tyyneys oli hänen kasvoillaan, jonka kamariherra heti huomasi.
"Mamma parka", sanoi hän ja ojensi kamariherralle molemmat kätensä, "hänen on niin vaikea taipua siihen ajatukseen, että molemmat, sekä Juhana että minä, matkustamme kauas pois. Niin, enpä tuskin itsekään voi sitä oikein ymmärtää."
Delphin kerrassaan unehutti vastatakseen, niin muuttuneena näki hän Hildan. Ei ujouksen jälkiäkään näkynyt enään. Sileässä, yksinkertaisessa puvussaan näytti Hilda niin päättäväiseltä ja matkalle valmiilta; hänen äänessään ja koko olennossaan ilmausi jotain varmuutta, jotta kamariherra ei voinut saada tavallista puoleksi leikillistä, puoleksi vakavaa ääntään.
"Minulle tulee suuri kaipuu teitä", sanoi hän vihdoin epävarmana.