Väliin kävi tuulenhenki etelästä, väliin kulkeusi kuuma ilmanhehku
Kristianian laaksosta yli kaupungin, saaden aikaan vähäisen väreen
Hovedön pinnalla, ja haihtui toivottomassa kuumuudessa.
Itäisellä taivaalla oli ukkoslonka, joka nousi aina jälkeenpäivällisin ja taas laski iltasin.
Jos tuo purkautuisi, ajateltiin, vaan sitä samaa kesti koko kesäkuun ajan: aurinko nousi, tuuli pyöri sinne tänne, siirteli kuumuutta hajoittamatta sitä kumminkaan, ja ukkonen nousi, pitäen koko luontoa vapisevassa odotuksen tilassa, ja niin laskihe taas.
Kaikilla leveillä, etelää ja lounasta kohden kulkevilla kaduilla oli paljasta auringonvaloa. Varjo vetäysi aivan liki huoneitten seinuksia ja kutistui niin kapeaksi, ettei kukaan voinut kulkea sen suojassa.
Kaarle Juhanan kadulla oli mukavinta kulkea edeltäpuolisin. Aina kansakäräjä-huoneustolle saakka saapui vahingoittumatta. Vaan Gidsvoldille ja linnan luo oli aurinko koonnut päävoimansa.
Harmaasta tomusta röykkeiset lehdet riippuivat nuorista puista: pyramiidipoppelit olivat supisuoria katsellen kierosilmin varsojansa. Ihmiset hiipivät pensakolta pensakolle kuin linnut, ja linnut taas istuivat hiljaa lähellä puitten runkoja tirkistellen auringon valossa taikka rypöivät kuivettuneitten kukkapenkereitten mullassa.
Muutamia onnettomia herroja, sateenvarjo yläällä, kädessä hattu ja nenäliina, joka riippui kuin märkä riepu, könni ylös linnanmäkeä. Yliopiston kellon luona seisoi muuan kuihtunut joukko tään vuotisia ylioppilaita ja hikoili latinaa. Aivan odottamatta tuli ylioppilaskadulta pieni tuuliaispää, tempasi santapyörteen ilmaan ja hajoitti sen torille, veden piristessä vesikärryistä ikäänkuin harmaja helmikerros kadun paksulle, lämpöiselle tomulle.
Kävi silmiin katsella linnaa, joka laskettuine varjostimineen oli keskellä kaikkea auringonpaistetta. Sen edessä istui Kaarle Juhana pronssihevosen selässä; hattu hänellä oli kädessä viillyttääkseen itseään. Vaan kaupungin yli vilisi auer juurikuin palopaikalla. Savu kohousi piipuista ruskeaksi pilvilaeksi aivan matalalle, ja itätaivaalta alkoi kohota ukkoslonka, vaaleankeltaisissa, toisistaan riippuvissa kuplissa, niinkuin savu suurista kanunoista.
Suuret, lujat kivirakennukset, jotka olivat varustetut Siperian tuulia vastaan, uhoivat kuumuutta kuin uunit. Ahtailla kartanoilla, joissa piti paneutua selällensä nähdäkseen taivasta, oli kuumuus yhä suurempi. Sieltä tunkeusi kuumuus takaovien ja keittiön akkunain kautta sisään, raahausi portaita ylös ja yhtyi helteisen auringon paisteesen, joka tuli kadun puolelta, koko rakennuksen kuumettuneen sivun ja monien akkunain läpi. Ullakosta kellariin ei ollut yhtään viileätä paikkaa, paitse jääkaappia; pitkällinen kuumuus oli tarttunut kiviseiniin niin, jotta yötkin olivat kärsimättömän helteiset.
Ilma oli tukehduttavan raskas ja kaikki, mikä saattoi haista, käytti tilaisuutta oikeen löyhkätäkseen, ettei koko kaupungissa ollut yhtä oikeata suuntäyttä ilmaa saatavissa.