"— ja liian hidas", täytti kihlakunnantuomari.
"No, niin, johonkin määrin olette oikeassa", vastasi amtmani, nojautuessaan taaksepäin pitääkseen pientä ettusta.
Rahvas jäi seisomaan suu täynnä kysymyksiä. Matka kävi semmoisella suhulla, ja kaikki korkeat herrat olivat niin nyreissään, senvuoksi että moni ei ollut saanut ollenkaan toimitetuksi mitä tahtoi. Vaan ei yhtään tyytymättömyyden ääntä kuulunut; ainoastaan siellä täällä joku hymyili muikeasti tahi pudisti päätään; ja vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan, oli se kaikessa tapauksessa hyvä amtmanin ettuselle, että hän ei tiennyt mitä he ajattelivat.
Oli jo ilta, hämärä, sateellinen ilta. Pieni sade alhaalla näkypiirissä kaukana lännessä alkoi ruskottaa, nimismiehen portaiden edessä seisoivat keittäjävaimo ja kyökkipiiat, punaisina läähästyneinä isoin pitojen jälkeen, ja nauttivat raitista ilmaa, katsellessaan tielle vieriviä vaunuja. Rahvas jätti kartanon ja hajausi kaikkialle poluille ja kyläteille, yksittäin eli kaksittain käydä rahmustivat he kotia kädet taskuissa, märkinä ja väsyneinä seisottuaan roikuttuaan päivän läpeensä.
Luotsivanhin ajoi eteläänpäin, hänellä oli vireä hevonen ja ajoi useimpain sivu. Kappaleen matkan päästä tapasi hän Njaedelin jalkapatikassa.
"Nouse kärryihin, tänne taakse, Njaedel!"
Njaedel nousi kärryihin, ja he ajoivat edelleen. Hetkisen perästä saavuttivat he hevosen, joka vitkalleen taivalti.
"Pois tieltä!" ärjäsi luotsivanhin.
Kului hetkinen aikaa, ennenkuin hevonen sai vetäytyneeksi syrjään, niin että kääsit saattoivat päästä ohitse.
Tihrusilmä siinä istui kärryssä. Hänellä ei ollut kiirettä; taival oli pitkä eikä ollut hänellä mitään iloitsemisen syytä.