"Ei ole enään."
"No, Jumalalle kiitos!" Tuomari pisti kellon taskuunsa. "Kysykää amtmanilta, voidaanko antaa valjastaa hevoset."
Työ lopetettiin. Oikeuden jäsenet, jotka olivat seuranneet asioita sangen suurella tarkkaavaisuudella, kirjoittivat nimensä pöytäkirjan alle; ja ennenkun rahvas oikein sai päähänsä mitä oli tekeillä, nousivat käräjäherrat ylös, asianajajat hajausivat mikä minne kuka kunne, kirjurit taas tarttuivat paksuihin oikeuspöytäkirjoihin latoakseen ne laukkuihin.
Tihrusilmä kulkeusi ihmisvirrassa kartanolle; ei hän vieläkään ymmärtänyt mitään, kunnes hän kohtasi muutaman, joka selitti hänelle, että hänen juttunsa oli lykätty toisiin.
"Lykätty", mutisi hän, ymmärtämättä vieläkään oikein. Hän käydä hamuili kärryjen välissä, juurikuin hän olisi kulkenut pimeässä, löysi vihdoin omansa, kapusi kärryihinsä ja lähti ajaa lötöstelemään kotiinsa päin.
Suuret vaunut olivat nimismiehen oven edessä. Useimmat asianajajat istuivat jo kääseissä, jotka olivat rivissä vaunujen takana, Tofte vaan kuleksi ympäriinsä ja hyvästeli, hymyillen, ja laskien pieniä kokkapuheita tutuille talonpojille.
Kahrs oli saanut villikon hevosen, niin että istui ja kiroili, senvuoksi kun amtmani ei koskaan tullut. Edelle ei hän uskaltanut ajaa, sillä se ei ollut amtmanin mieleen.
Tällä aikaa seisoi amtmani vahvassa rauhassa puhelemassa nimismiehen vaimon kanssa, ja piti akkunasta silmällä matkalle valmistuksia kartanolla. Hän näet tuli tavallisesti vasta silloin, kun kaikki oli valmiina ja häntä oli odotettu tarpeeksi kauan.
Vihdoin nousi hän vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään, kääsit jälessä.
"Niin", sanoi amtmani ja ojensihe suoraksi takaistuimella, "minä ajattelen niin usein, kun minä kuten tänään näen kansan kunnioituksella kokountuneen esivaltansa ympärille — melutkootpa siiten niin paljon kuin tahtovat, nuo uudenaikaiset villitsiät, vaan murtaakseen vanhaa, perittyä virkakunnan kunnioittamista, ei heillä ole onnea, siihen on kansamme liian rehellinen — liian uskonnollinen.