Kun he söivät, Njaedel käski luotsivanhimman kirjoittaa kirjeen
Kristinalle. Vaan kun talossa ei ollut millä ja mihin kirjoittaa,
päättivät, että luotsivanhin kirjoittaisi kotonaan ja lukisi kirjeen
Njaedelille.
"Vaan mitä siihen pannaan?"
"Ei mitään tään päiväisistä", vastasi Njaedel.
"Ei, ei, voi silloin olla yhdentekevä, vaan —"
"Kirjoita, että hän ei olisi vihassa minulle eikä levotonkaan puolestani; minun laitani on hyvä, hyvin hyvä, voit kirjoittaa, minulta ei puutu mitään —."
"Että sinä tulet hyvin toimeen yksinäsi eikä sinulla ole kaipausta hänestä —"
"No, Jumala paratkoon, minä kaipaan häntä, sen saat kirjoittaa", sanoi
Njaedel kyökkästen edes takaisin.
"Vaan silloinhan hän tulee aivan kiihkoihinsa, kun hän kuulee, että sinä kaipaat häntä niin isosti —"
"Ei, sitten et saa kirjoittaa mitään siitä", sanoi Njaedel kiihkeästi. "Kirjoita — niin, itse kai parhaiten ymmärrät, sinä luotsivanhin, joka osaat kirjoittaa, niin että Kristina tulee ilomielelle; olipa minun laita miten tahansa."
"Eikö olisi parasta kirjoittaa kirje veljellesikin?"