"Minä en viitsi sinulle puhua Karolina, sillä sinä olet mailman lapsi."
"Hyi sinua Hannu, mitä sinä puhut", puhkesi Karolina loukattuna puhumaan, "minä en ymmärrä että Lovisa, joka on niin kaunis, tahtoisi sinua; minä en maar tahtoisi sinua minkään edestä."
"Minä koetan pelastaa Lovisan tästä synnin pesästä —"
"Uh, Hannu, kuinka olet ilkiä!" sanoi parantumaton Karolina ja käänsihe ja meni saliin taas.
Nyt vihdoin tuli valtioneuvos Bennechen. Hän oli iso, komea mies, kasvoillansa, jotka olivat sileäksi ajeltu, oli kummastuttava ja loistava väri. Isäntä otti hänet vastaan ensimäisessä huoneessa ja teki ison asian hänen tulostaan. Sillä vaikka he olivat hyviä ystäviä, että tukkukauppias kahden kesken saattoi monta kertaa olla hyvin tuttavallinen, niin vaikutti valtioneuvos kuitenkin häneen mahtavasti, esiintyessään siinä loistossaan kunniamerkkineen ja virkamahti naamallaan.
Sitä paitse oli valtioneuvos tänä iltana arvokkain vieras, juhlallisuuden varsinainen valopiste, ja pieni hilpeä tukkukauppias oikein loisti, viedessään korkeaa herraa huoneitten läpi.
Valtioneuvos tervehti sydämellisesti talon rouvaa, kulki sitten vähä aikaa ympäriinsä vanhempien naisten joukossa ja oli miellyttävä. Sitten astuskeli tanssin lomassa salin läpi, tervehti talon tyttäriä ja katosi sitten tukkukauppiaan erityiseen huoneesen, johon valiojoukko arvokkaimpia vieraita oli kokoontunut.
Valtioneuvos Bennechenin tulo antoi juhlallisuudelle merkkinsä. Muutoin Falck-Olsenilla tultiin siihen huomioon, että siellä "oltiin kuin ilman päätä", sanoi Delphin, sillä isäntä ja emäntä tekeysivät niin vähäpätöisiksi, jotta he ikäänkuin katosivat näkymättömiin siinä hyörinän touhussa, ja olipa melkein unohuttaa heidät.
Vaan valtioneuvoksen persoona tuli nyt tilaisuuden korkeimmaksi huipuksi; paraimpana perheen ystävänä hän antoi takauksen ja oikeuden talon äskensyntyneelle loistolle. Kukin vieras tunsi tyydytystä tuottavan tunteen siitä, että hän kuitenkin oli hyvässä seurassa ja huoleti saattoi nauttia hupaisuutta.
Nyt vasta ottivatkin kemut pohtinsa; kivenhakkaajat hymyilivät työssänsä, ja isäntä, ajattelematta enää Lindin konsulia, hieroskeli käsiään, höyry oli nousussa; nyt ruokaa niin kaikki oli järjestyksessään.