Kohta kun Alfred näki isänsä tulevan, hiipi hän etehiseen, sai päällystakkinsa käsiinsä ja jätti talon.
VII.
Kristina istui ja kirjoitteli kotonaan lämpimässä huoneessa, isälleen s.o. luotsivanhimmalle, sillä Njaedel ei osannut lukea kirjoitusta.
Antti setä oli vasta saattanut valtioneuvosta vaunuihin ja sitten hän oli mennyt kaupungille, kuten hänellä oli tapana iltasilla; hänellä oli niin paljon tekemistä.
Kun Kristina paraillaan istui ja katsoa tirkisteli lamppua, huomatakseen jotain kirjoittamista, koputettiin ovea, ja tohtori Bennechen astui huoneesen.
"Antakaa anteeksi — onko pappa ajanut pitoihin?" hän kysyi.
"Kyllä, vähän aikaa sitten", vastasi Kristina.
"Voi, sepä oli ikävää, minä tahdoin myös ajaa."
Se oli suuri vale, jonka kelpo tohtori laski, sillä hän päinvastoin oli seisonut kadun kulmassa odottamassa vaunujen menoa.
Vaan kun hän oli juonensa perillä, joutui hän aivan hämilleen, ja hän olisi epäilemättä mennyt tiehensä, sanomatta sanaakaan, jollei Kristina olisi sanonut: 'Ehkä vaunut tulevat takaisin'. "Niin ehkä, ehkä tosiaan tulevat", lausui tohtori.