Molemmat olivat uskovinaan niin tapahtuvaksi, vaikka he tiesivät että ne olivat vuokravaunut; valtioneuvoksella oli vaan yhdenhevosen ajettavat nelipyörät.
"Ettekö halua istua, odottaessanne?" sanoi Kristina; Antti setä oli häntä niin opettanut että hän osasi teititellä ihmisiä.
Tohtori kiitti ja sulki oven.
Juhana Bennechen oli jotenkin isänsä kaltainen, vaan todellakaan hänessä ei ollut vaikutusmahtia lainkaan.
Päinvastoin hän näytti semmoiselta kuin hän olikin: kelpo mies, ja hieman tyhmän näköinen ja vallan hyväsydäminen; sitä paitsi nilkutti hän vasenta jalkaansa.
Tohtori rupesi puhelemaan nuoren tyttären kanssa, seisoen oven ja pöydän puolimatkalla. Hän oli tottunut puhelemaan kaikenlaisten ihmisten kanssa, jotta Kristina ymmärsi hyvin hyvästi; pian he joutuivat vilkkaasen keskusteluun Kristinan velipuolen oloista, vertailuista kaupunkiin ja sen semmoista.
Aina kun tohtori sanoi jotakin mukavaa, kumarsi Kristina päätään ja nauroi; ja lampunvalo lankesi hänen komeaan mustanpunaseen tukkaansa, joka oli hänellä tullut isäänsä. Isäntä raittiin meren hän näkyi myös saaneen, sillä hartionsa olivat leveät, rintansa korkea ja voimakas, ja kun hän seisoi suorassa, oli hän tavallisen miehen pituinen.
Ulkona oli kylmä ilma, tuulinen syys ilta. Vaan siellä sisällä oli matot vasta pantu lattialle, uunissa roimusi valkea; siellä oli niin kodikasta ja ilma tuoksui niin puhtaalta. Tohtorilla oli juhlapuku päällään päällystakin alla; hän aukaisi päällystakkinsa ja istahti pöydänlaidalle nojaten seinään.
Joka kerta kun he kuulivat vaunujen jyryn sanoivat: "Siinä ne nyt tulevat", ja kun vaunut menivät ohi, sanoivat: "Eipä ne olleetkaan."
Vaan tuon täyttä koputettiin ja ovi aukeni ja Alfred lensi sisään iloten. "Hyvää iltaa!" vaan kun hän näki veljensä, kävi hän ensin hyvin noloksi, sitten hän nauroi ilkeästi: "No, nähkääs vaan! Kahdenkeskeinenkö asia! Vai onko Kristina neiti kipeä?"