Kun Mortensen rupesi toimittamaan "Kansan ystävää", pantiin sanomalehdelle nimeksi: "Kansan todellinen ystävä", ja kohtalaisen asunsa siaan, mikä sillä oli ollut Hansen äijän aikoina, painettiin se nyt kauniille paperille ja uusilla kirjasimilla.
Kuvat sitä vastoin pysyivät jonkun aikaa samalla kotitekoisella kannalla: mustina lönttinä, vähän valkoista siellä täällä. Vaan muutamana päivänä ilmoitti toimittaja tilaajilleen kuvien loppuvan seuraavasta neljännyksestä alkain.
Tämän kautta kadotti sanomalehti luonnollisesti suuren joukon alhaista väkeä, vaan Mortensen oli hyvillään kaikessa tapauksessa. "Kansan todellinen ystävä" sai kohta yleisönsä; mitä aineelliseen puoleen tulee, näkyi se käyneen paremmin kuin toivottiinkaan.
Ekstra-ordinari Hiorth oli niin lopettanut muutaman pääkirjoituksen lukemisen, jossa näytettiin mahdottomaksi määrätä kuka tai mitä nykyaikaan tarkoitetaan sanalla: kansa; lähinnä täytyi sen kai olla virkasääty, joka oli kansan ydin — kun tukkukauppias Falck-Olsen astui sisään ulommaiseen huoneesen ja kysyi valtioneuvosta. Kun yksi neuvoi tukkukauppiasta valtioneuvoksen huoneesen, hajosi kuuliakunta, joka oli kokoutunut "Kansan todellisen ystävän" ympärille, ja kukin meni paikoilleen läheisiin huoneisin, tunkeutuakseen paperikasoihin.
Hansen äijä vaan ei ollut liikkunut. Hän ei ollut muka kuuntelevinaankaan näitä lukemisia. Tämä ei kyllä auttanut häntä ensinkään, sillä kun tuli jotain, jonka tiettiin käyvän hänen älälle, ulvottiin hänen korvaansa sitä. Hansen äijästä oli tullut varottava esimerkki kanslian nuorisolle, joka osoitti miten käy kun ajaa vastakkaisia mielipiteitä. Kaikki tiesivät, ettei hän päässyt sen ylemmäs. Missä hän nyt istui, kasvot seinää kohti, tonkimassa kaikenlaista törkytyötä, istuu hän siinä kunnes lasketaan arkkuun; jollei vaan olisi lopusta täytymys ajaa hänet menemään, sillä Hansen äijä ryypiskeli, niin hoettiin viime aikoina.
Kun valtioneuvos näki tukkukauppias ystävänsä astuvan sisään, hän ymmärsi rahajutun olevan kysymyksessä, ja täänkaltaiset olivat ylipäänsä hirveän kiusallisia. Sentähden kysyi hän iloisella äänellä, tulisiko tukkukauppias käskemään häntä metsästysretkelle; silloin oli tyven ja selkeä talvipäivä, vähän oli kylmä ja aurinko paistoi.
Vaan Falck-Olsen alkoi tuimalla asiotsiaäänellä puhella huonoista ajoista, tappioista kaikkialla ja kun voittoa ei saanut mistään.
"Niin, niin", keskeytti valtioneuvos, kulkiessaan edestakaisin, lyöden käsiä toisiinsa, sormet suorina, jotta sormenpäät tulivat yhteen, "kotimainen teollisuus ja kauppa ovat rappiolla tätä nykyä, sitä ei voi kieltää, vaan me toivomme."
"Ah, ei parane kanalle aikaa; minä en tiedä miten laita täällä maassa on. Vähän aikaa käy laatuun, ja loistavastikin, vaan sitten pysähtyy ja menee hajalleen, ei mikään ota kukoistaakseen meillä, kaikki, mihin ryhdymme, käy niin nahjustamalla. Katsokaa, nyt esim. Osakepankkia, joka perustettiin niin paljolla sampanjalla tässä mennä vuonna, ja nyt menee se ihan männikköön!"
Näitten sanojen johdosta laski valtioneuvos helpoituksen huokauksen. Hän pelkäsi että tukkukauppias oli tullut huvittamaan häntä "rahan hankkimisen vaikealla työllä", "suurilla apurahoilla", ja moisilla ikävyyksillä, joita hän toi esiin, kun oli huonolla tuulella. Vaan Osakepankki oli aina viaton puheaine, ja valtioneuvos vastasi sen tähden leikillisesti: "Pankin hallituksen jäsenenä panen vastalauseen teidän syytökseenne. Me olemme päinvastoin, kuten vuositilit näyttävät —"