Valtioneuvos istui hetkisen ja mietiskeli sitä. Tapahtui kyllä, että Mo teki esteitä, vaan niinpian kun avattiin pieni laatikko, kävi kaikki täydellisesti. Se pahinta, että nyt syntyi hänelle luultavasti pieni kohtaus rouvansa kanssa.
Pieni pelostunut toimitussihteeri sai kärsiä siitä; itse virkakunnan päällikkö Delphinkään ei päässyt vapaaksi, ja valtioneuvoksen huonon tuulen maine levisi yli koko kanslian. Kuiskailtiin ja juostiin ja neuvoteltiin toisesta pöydästä toiseen; pelottava aavistus viraltapanosta eli alennuksesta kävi läkkitolposta läkkitolppoon, ja jokainen teki hiljaisuudessa syntirekisterinsä.
Antti kaikkivaltias hymyillen vaan hiipi ympäriinsä huopasaappaissaan, ja kaikki nostivat silmänsä "työstään", kun hän kuleksi, niin salamyhkäisenä, napissa takki, jonka kauluksen yli valkoinen tukka rippui.
Valtioneuvoksen tuuma kävi tukkoon. Heti kun vaimonsa näki hänet, kysyi hän: "No, oletko määrännyt?"
Valtioneuvos väänsihe vähän, ennenkuin vastasi. Vaimonsa oli ainoa ihminen, jota hän oli kohdannut, jota kohtaan hän ei voinut käyttää mahtavampaa valtiotaitoansa. Sen vuoksi hän valitsi vastauksekseen:
"En, suoraan sanoen, en ole vielä, vaan —"
"Mikä on ollut esteenä?"
"No ei tahdo; hän ei halua mielellään lähettää häntä pois."
"No — aina se sama Mo", puhkesi valtioneuvoksen rouva puhumaan ähmeissään. "Kun Mo ei tahdo, niin on sinulla peukalo keskellä kämmentä. Voisi melkein luulla, että sinä tavalla tai toisella olet hänen vallassaan, jotta et uskalla hiiskua sanaakaan häntä vastaan."
"Ha, ha, ha, Mo raukka!" nauroi valtioneuvos, vaan ei se tuntunut tulevan oikein sydämen pohjasta, ja hän tähysteli ahkerasti akkunasta, vastatessaan: "ymmärräthän sen, jotta jos se on sinusta niin tärkeää, että tuo tytär laitetaan menemään, niin ei ole mitään estettä; minähän voin suoraan käskeä Mon —"