"Elä kysy minulta, Kristina!" pyysi Hilda ja tahtoi mennä.
"Minä tahdon sen tietää", sanoi Kristina ja tarttui häntä käsivarresta kiinni.
"Hän sanoo, että me käymme liian usein täällä —"
"Kutka?"
"Minä ja — ja —"
"Ja? Kuka muu?"
"Pojat — Juhana erittäinkin, sanoo mamma; vaan en minä sitä usko, minä pelkään vaan niin mammaa."
Kristina laski hänet irti, ja kun Antti setä tuli samassa sisään, hiipi
Hilda pois, hämillään ja onnettomana siitä, mitä hän oli tehnyt.
Vaan Kristina seisoi aivan vaaleana, kädet nyrkissä; nyt hän alkoi ymmärtää. Siitähän häntä syytettiin, että hän houkutteli talon poikia luokseen. Se oli suurin häpeä, mitä hän saattoi ajatella itsestään: houkutella miehiä puoleensa — "erittäinkin Juhanaa", sanoi neiti; tohtoria, valtioneuvoksen vanhinta poikaa! Ja sitäkö hän olisi tehnyt!
"Minä tahdon päästä kotia, Antti Mo."