Sitten piti luotsivanhimman antaa Kristinalle neuvoja ja kehoituksia, joita Antti setä sanoi hänen tarvitsevan; sillä Njaedel tahtoi kerrassaan, että piti niin kirjoittaa hänelle kuin Antti tahtoi, sillä Anttihan jos kukaan ymmärsi ja hänhän oli ainoa, joka tiesi neuvon kaikkiin.
Sentähden Kristinan oli vaikea ymmärtää luotsivanhimman kirjeitä; vaan hänessä heräsi tietämätön tunne siitä, että kotona ei ollut kaikki hyvin, vaikka aina kirjeessä sanottiin Njaedelilla olevan sangen hyvin kaikella lailla. Vaan kummallisimmat olivat kaikki viittaukset ja neuvot, jotka olivat hänelle itselleen. Niinpä hän muutamana päivänä helmikuussa istui miettimässä muuatta kohtaa luotsivanhimman kirjeestä:
"Kauan minä olen elänyt ja nähnyt paljon surua ja murhetta rakkauden ja petoksen tautta, sillä hän oli ylhäistä sukua, sillä niihin ei tyttöjen pidä luottaa; vaan sinun tulee rukoilla että sydämesi vetäytyisi rakkauden lyhyestä ilosta ymmärtäväiseen mieheen, vaikka hän olisiki vanhanpuoleinen, niin se ei tee mitään, kun se on kärsitty, jota vastaan hyvä toimeen tulo on minun mielestäni suurin voitto ja etu huomaa ajan pitkään."
Kristina vielä istui pää kädennojassa, kun hän näki Hilda neidin menevän akkunan ohi kadulla ja poikkeavan portista sisään. Hildalla oli jo totuttuna tapana käydä porttikamarissa kun hän tuli kaupungilla, ja Kristina puoleksi ajatuksissaan nousi avaamaan ovea.
Hilda aikoi mennä ensin ohi, vaan silmäiltyään varovasti ympärilleen kaikille tahoille, hiipi hän sisään ja sulki oven jälkeensä.
Kristina tarkasteli häntä ihmeissään.
"Et saa sanoa kellekään, että olen käynyt täällä, Kristina; Mamma on kieltänyt minua käymästä sinun luonasi."
"Miksikä?" kysyi Kristina vakavasti.
"En saata sitä sanoa", vastasi Hilda ja katsoi muualle, "vaan minä olen varma siitä, että se ei ole totta mitä mamma sanoo."
"Mitä sanoo äitisi?" jatkoi Kristina samalla vakavalla äänellä.