Silloin tohtorista tuli uhkarohkea: "Ja tahtoisimpa sanoa vaan teille, että teidän tulee varoa Alfredia —"
Vaan tätä ei olisi pitänyt Juhana Bennechenin sanoa. Sillä tuskin olivat sanat päässeet suusta, kun Kristina oikasihe, astui askeleen likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä sillä tarkoitat?"
Hän puhui omaa murrettaan, ja kun hän katsoi tohtoria kasvoihin, väistyi tämä ja sammalsi: "Niin, suokaa anteeksi — minä — minä vaan tarkoitin —"
"Minä pidän itse huolen itsestäni", sanoi Kristina jäykästi.
"Niin, niin, en minä sitä tarkoittanut — hyvästi"; Juhana Bennechen hoipperoi ylös portaita.
Vaan kun hän oli mennyt, heittäysi Kristina sänkyyn ja itki katkerasti; kun Juhanikin luuli niin pahaa hänestä!
Tohtori paran päätä vaivasi monet ristiriitaiset ajatukset; ja vihdoin sai hän sen vakuutuksen, että Kristina rakasti Alfredia. Palvelia, jonka piti kantaa hänen kamssunsa, ei saanut mitään selkoa. Pari ystävää tuli jättämään hyvästiä; hän joi viiniä heidän kanssaan, puhui nurin, katsoi väliin yhtä väliin toista, juuri kuin olisi aikonut kysyä jotakin, vaan lopuksi ei sanonut mitään, toiset kun nauroivat hänelle ja selittivät, että hänessä oli kova matkakuume.
Niin oli hänen laitansa.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin heltyi valtioneuvos siitä hiljaisesta nuhteesta, jonka hän joka päivä näki vaimonsa silmissä; ja kun hän muutamana edeltäpuolisena oli Mon kanssa kahden kesken konttorissa, sanoi hän: "Kyllä teidän veljenne tyttären pitää mennä pois."