"Mutta", sanoi Billot, "minun mielestäni oli sellaisen ehdotuksen tekeminen ja hyväksyminen kunniatonta."
"Rakas Billot, sellaista sanotaan diplomatiaksi, ja poliittisessa maailmassa ihaillaan suuresti tämänlaatuisia menetelmiä. No niin, Billot, vaikka tämä olikin kunniatonta, niinkuin sanoitte, niin, ellei olisi ollut Washingtonia, maailman kunnollisinta miestä, olisivat ameriikkalaiset ehkä taipuneet ostamaan rauhan, suostumalla Englannin häpeällisiin ehtoihin."
— Mutta lordi Chatham, Pittin isä, tuo tavattoman sairas, kuoleva haamu, joka oli jo polviaan myöten haudassa, Chatham, joka ei näyttänyt pyytävän maan päällä enää mitään muuta kuin rauhaa ennenkuin pääsisi makaamaan muistomerkkinsä alle, tuo vanhus käski viedä itsensä parlamenttiin, jossa asiaa juuri silloin käsiteltiin.
— Hän nojautui silloin 19-vuotiaan poikansa William Pittin ja vävynsä käsivarteen. Hän oli puettu komeaan pukuun, joka turhaan koetti salata hänen kalmamaista laihuuttaan. Kalpeana kuin haamu, silmät puoleksi sammuneina raskaitten silmäluomiensa alla, hän meni penkilleen, ministerien penkille. Kaikki lordit hämmästyivät hänen odottamattomasta tulostaan, kumarsivat ja ihailivat häntä, samoin kuin kaiketi teki Rooman senaatti silloin, kun Tiberius, joka oli jo kuollut ja unohdettu, palasi senaattiin.
— Hän kuunteli vaiti ja hyvin tarkkaavasti lordi Richmondin, ehdotuksen tekijän, puhetta. Ja kun tämä oli lopettanut, silloin Chatham nousi vastaamaan.
— Silloin tällä kuolevalla miehellä oli voimaa puhua kolme tuntia. Sydämensä tulella hän sai katseensa leimuamaan. Sielunsa hehkulla hän sai kaikki sydämet väräjämään.
— Totta kyllä, hän puhui Ranskaa vastaan, totta kyllä, hän yllytti kansalaisiaan vihaan, totta kyllä, hän oli koonnut kaiken voimansa ja hehkunsa tuhotakseen vihaamansa kilpailevan maan. Hän kielsi julistamasta Amerikkaa riippumattomaksi, hän kielsi ryhtymästä mihinkään välittelyihin, hän huusi: sota, sota. Hän puhui samoin kuin Hannibal Roomaa vastaan, kuin Cato Karthagoa vastaan. Hän selitti, että jokaisen isänmaataan rakastavan englantilaisen velvollisuus oli mieluummin kuolla rappiolle joutuneena kuin sallia, että ainoakaan siirtomaa, yksi ainoakaan, irtaantui emämaasta.
— Hän lopetti puheensa, lausui viimeisen uhkauksensa ja kaatui maahan. Hänellä ei enää ollut mitään tehtävää maan päällä. Hänet vietiin pois kuolevana. Muutaman päivän päästä hän oli vainaja.
"Oh!" sanoivat Billot ja Pitou, "tuo lordi Chatham, hänpä vasta oli mies!"
"Hän oli sen kolmikymmenvuotiaan miehen isä, joka nyt meitä uhkaa", sanoi Gilbert. "Chatham kuoli seitsemänkymmenen vuotiaana. Jos poika elää yhtä kauan, saamme vielä neljäkymmentä vuotta kärsiä William Pittiä. Kas, ukko Billot, sellaisen kanssa me olemme tekemisissä. Sellainen mies hallitsee nyt Englantia, ja hän muistaa Lamethin, Rochambeaun ja Lafayetten nimet, — kukapa tietää, ehkä tänä hetkenä kaikkien kansalliskokouksen jäsenten nimet. Ja hän on vannonut tuottavansa kuoleman Ludvig XVI:lle. Hän laati vuoden 1778:n sopimuksen. Eikä hän hengitä vapaasti, niin kauan kuin Ranskassa on yksikään pyssy ladattuna tai yksikään tasku täynnä. — Alatteko nyt ymmärtää?"