Vähitellen melu kuitenkin taukosi. Uni sammutti kaikki juopumuksen virvatulet, kaikki kuvittelut. Kun kuningas ennen levollemenoa kävi tapaamassa kuningatarta, sanoi hän nämä syvää viisautta ilmaisevat sanat: "Saamme nähdä huomenna."
Mikä ajattelemattomuus! Kaikki muut paitsi kuningatar olisivat käsittäneet nämä sanat viisaaksi neuvoksi. Mutta Marie-Antoinettessa ne elähdyttivät puoliksi kuivettuneet vastustuksen ja uhman lähteet.
"Se on totta", ajatteli hän kuninkaan poistuttua, "tämä nyt palatsiin tänä iltana suljettu liekki leviää yöllä Versaillesiin ja sytyttää huomenna koko Ranskan tuleen. Kaikki nämä upseerit, nämä sotilaat, jotka tänä iltana antoivat minulle hehkuvia todistuksia uskollisuudestaan, saavat petturin, kansakuntaa vastaan kapinoivan nimen. Heitä sanotaan isänmaan murhaajiksi, näitä aatelissukujen johtohenkilöitä mainitaan Pittin ja Koburgin kätyreitten apulaisiksi, kuningasvallan kiertotähdiksi, barbaareiksi, pohjoisesta tulleiksi raakalaisiksi. Jokainen näistä päistä, joka otti hattuunsa mustan kokardin, on määrätty koristamaan lyhtypatsaita Grève-torilla. Jokaisen näistä rinnoista, joista kauniina kaikui huuto: eläköön kuningatar! lävistää ensimmäisessä kahakassa katala puukko tai inhoittava peitsi. Ja taas olen minä, yhä vain minä, saanut kaiken tämän aikaan. Minä tuomitsen näin kuolemaan monta kunnon palvelijaa, minä, loukkaamaton kuningatar, jolle edessä teeskennellään, mutta jota takana vihan vimmassa solvaistaan. Ei, ennenkuin olen siihen määrään kiittämätön ainoita ja viimeisiä ystäviä kohtaan, ennenkuin olen niin raukkamainen ja sydämetön, otan kaiken syyn niskoilleni. Minun tähteni tämä kaikki on tapahtunut, minä siis otan myös kaikki vihatkin vastaan. Saamme nähdä, kuinka pitkälle viha vie, saamme nähdä, kuinka korkealle valtaistuimeni portaille uskaltaa tuo likainen virta kohota."
Kun kuningatarta kerran kiihoitti synkistä tuumista raskas unettomuus, ei voinut olla epäilystäkään siitä, millaiseksi seuraava päivä kävisi.
Seuraava päivä saapui katumuksen synkistämänä, napinan täyttämällä. Silloin kansalliskaarti, jolle kuningatar oli lahjoittanut lipun, tuli päät kumarassa ja hämärin katsein kiittämään hänen majesteettiansa.
Helposti huomasi näiden miesten käytöksestä, että he eivät hyväksyneet eilisiä tapauksia, ja että he olisivat niitä suoraan moittineet, jos olisivat uskaltaneet. He olivat ottaneet osaa kulkueeseen, olleet ottamassa vastaan Flandrian rykmenttiä, saaneet kutsun saapua juhlaan ja saapuneetkin. Mutta kun he olivat suuremmassa määrässä kansalaisia kuin sotilaita, olivat he pitojen aikana tohtineet tehdä yrmeitä huomautuksia, joita ei kuitenkaan otettu varteen. Nämä huomautukset olivat nyt muuttuneet moitteeksi, soimaukseksi.
Saapuessaan palatsiin kiittämään kuningatarta oli heidän mukanaan suuri väenpaljous.
Olosuhteiden vakavuus sai aikaan sen, että lipun antaminen tuli vaikuttavaksi tilaisuudeksi. Molemmin puolin saaliin nähdä, kenen kanssa oltiin tekemisissä.
Omasta puolestaan kaikki sotilaat ja upseerit, jotka eilen olivat panneet itsensä vaaraan, tahtoivat tietää, missä määrin kuningatar kannatti heidän ajattelematonta mielenosoitustaan. He olivat asettuneet seisomaan vastapäätä tätä loukkaantunutta kansaa, jota he eilen olivat solvaisseet, saadakseen ensimmäisinä kuulla palatsista kaikuvat viralliset sanat.
Vastavallankumouksen koko edesvastuu oli siis nyt kuningattaren niskoilla.