Sillä oli kanuunia, joissa kyllä ei ollut lavetteja eikä pyöriä, mutta ne oli pantu rattaille. Sillä oli pyssyjä; monesta puuttui kyllä liipaisin tai hana, mutta kaikissa oli pistin. Sillä oli suuri määrä kaikenlaisia kömpelöitä aseita, mutta ne olivat sittenkin aseita. Sillä oli ruutia nenäliinoissa, päähineissä ja taskuissa, ja keskellä tätä elävää ruutikellaria kulkivat kanuunansytyttäjät palavine sytyttimineen.
On suoranainen ihme, ettei koko armeija tällä merkillisellä matkallaan räjähtänyt ilmaan.
Maillard arvosteli yhdellä silmäyksellä armeijansa ominaisuuksia. Hän huomasi, että ainoa, mitä hän voi tehdä, oli estää sitä jäämästä paikalleen Pariisiin, johdattaa se Versaillesiin ja sinne tultuaan estää se paha, mitä se voisi saada aikaan.
Tämä tehtävä on vaikea, sankarillinen, mutta Maillard toteuttaa sen.
Hän siis menee torille ja ottaa nuoren tytön kaulaan ripustetun rummun.
Nälkään kuolemaisillaan nuori tyttö ei jaksa sitä enää kantaa. Hän antaa rummun, horjuu pitkin seinäviertä ja vaipuu maahan, pää kiveä vasten. Surullinen päänalainen… nälän päänalainen…
Maillard kysyy tämän naisen nimeä. Hänen nimensä on Madeleine Chambry. Hän on veistellyt puuesineitä kirkkoja varten. Mutta kuka nyt ajatteleekaan lahjoittaa kirkoille kauniita tuoleja, kauniita kuvapatsaita, kauniita korkokuvia, 15. vuosisadan mestariteoksia?
Nälkään kuolemaisillaan hän meni kukkakauppiaaksi Palais-Royaliin. Mutta kuka ostaa kukkia, kun ei ole rahaa, millä ostaa leipää? Kukat, kauniit tähdet rauhan ja runsauden taivaalla kuolevat myrskyjen ja vallankumousten tuulissa.
Kun hän ei enää voinut veistää puusta hedelmiä eikä myydä ruusuja, jasmineja ja liljoja, tarttui hän rumpuun ja pärrytti nälän kamalan merkkisoiton.
Hänet on vietävä Versaillesiin, sillä hänhän on koonnut tämän surullisen lähetystön, mutta kun hän on liian heikko kävelläkseen, kuljetetaan hänet sinne rattailla.