Hän erehtyi. Ja tätä etua ei Gilbert voinut olla käyttämättä hyväkseen.
"Mitä!" huudahti hän ja hänen säihkyvä silmäteränsä suureni, jolloin Marie-Antoinetten oli pakko luoda katseensa alaspäin, aivan kuin auringon paisteen silmiin sattuessa.
Kuningatar tuli neuvottomaksi, mutta yhtä kaikki hän vielä ponnisti voimiaan.
"Kuningatarta ei sovi kuulustella, yhtä vähän kuin loukatakaan", sanoi hän. "Tietäkää vielä sekin te, joka olette tulokas hovissa. Mutta tehän muistaakseni puhuitte niistä, jotka ovat hairahtuneet, ja pyysitte heitä kohtaan osoittamaan suopeutta."
"Missä onkaan ihmisolento, josta ei voisi moitteen sanaa sanoa", lausui Gilbert. "Kuka on niin täydellisesti osannut sulkeutua omantuntonsa kuoreen, ettei toisten katse pääse sinne tunkeutumaan? Tätä sanotaan usein hyveeksi. Olkaa suopea, madame."
"Mutta tältä kannalta katsoen", jatkoi kuningatar ajattelemattomuudessaan, "ei siis olekaan mitään hyveellisiä olentoja teidän kaltaisenne mielestä, joiden opettajien katse etsii totuuden vaikka omantunnon pohjalta?"
"Se on kyllä totta, madame."
Kuningatar purskahti nauruun välittämättä peittää naurussaan piilevää halveksumista.
"Koettakaahan muistaa", huudahti kuningatar, "että nyt ette puhu torilla idiooteille, moukille tai patriooteille."
"Tiedän kyllä, kelle puhun, olkaa siitä varma", lausui Gilbert.