"On ollut aika, madame", sanoi Charny, "jolloin kuningatar ensimmäisenä on säälinyt yleistä hätää ja sitä huojentanut. Oli aika, jolloin hän meni köyhien ullakkohuoneihin, ja köyhien ullakoista nousivat rukoukset Jumalan luo."
"Aivan oikein", vastasi kuningatar katkerasti, "ja olenhan minä saanut runsaan palkinnon säälistäni toisten kurjuutta kohtaan. Suurin onnettomuuteni on johtunut siitä, että menin tuollaiseen ullakkohuoneeseen."
"Jos teidän majesteettinne on kerran erehtynyt", sanoi Charny, "ja osoittanut armoaan ja suosiotaan kelvottomalle olennolle, niin pitääkö yhden heittiön mukaan arvostella koko ihmiskuntaa? Madame, madame, kuinka teitä siihen aikaan rakastettiin!"
Kuningatar loi kreiviin leimuavan katseen.
"Mitä siis tapahtui eilen Pariisissa?" kysyi hän. "Älkää puhuko minulle muuta kuin mitä olette nähnyt; tahdon olla varma siitä, että puhutte totta."
"Olen nähnyt osan väestöä tungeksivan rantakaduille odottaen turhaan jauholastien saapumista. Olen nähnyt toisen joukon jonottavan leipurien ovilla odottaen turhaan leipää. Olen nähnyt nälkään nääntyvän kansan; miehet katselivat murheellisina vaimojaan, äidit katselivat murheellisina lapsiaan. Mitä olen nähnyt? Puitavan uhkaavia nyrkkejä Versaillesiin päin. Madame, madame, se vaara, josta olen puhunut, tilaisuus saada kuolla teidän majesteettinne puolesta, se onni, jota veljeni ja minä ensimmäisinä vaadimme itsellemme, se vaara, sitä pelkään, on kohta uhkaamassa."
Kuningatar käänsi kärsimättömänä selkänsä Charnylle ja nojasi polttavaa otsaansa marmoripihalle päin olevan ikkunan ruutuun. Tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän liikkeen, kun kaikki näkivät hänen vapisevan.
"Andrée", sanoi hän, "tulkaahan katsomaan, kuka ratsumies tuolta tulee. Hän näyttää tuovan kiireellisiä tietoja."
Andrée lähestyi ikkunaa. Mutta melkein heti hän kalveten astui askelen taapäin.
"Madame", lausui hän moittivalla äänellä.