Samaan aikaan kuulat lävistivät oven yläosan ja pirstoivat kullatun katon rappausta.
Viimein muuan penkki putosi kaapin päältä. Kaappi alkoi horjua. Kokonainen ovipeili, jonka peittona tämä kaappi oli ollut, aukeni kuilun tavoin, ja laajenneesta aukosta näki painettien sijasta verisiä käsiä, jotka tarttuivat aukkoon repien sitä yhä suuremmaksi.
Henkivartijat olivat ampuneet viimeiset kuulansa eivätkä suinkaan suotta, sillä aukosta näkyi käytävän lattia olevan täynnä ruumiita ja haavoittuneita.
Naisten kirkaistessa, sillä he luulivat tämän aukon kautta jo kuoleman tulevan, saapui kuningas.
"Sire", lausui Charny "sulkeutukaa kuningattaren kanssa etäisimpään huoneeseen. Sulkekaa kaikki ovet, asettakaa kaksi meistä ovien taakse. Pyydän saada olla viimeinen ja puolustaa viimeisenä. Takaan meidän kestävän kaksi tuntia. He ovat tarvinneet yli neljäkymmentä minuuttia murtaakseen tämän oven."
Kuningas epäröi. Hänestä tuntui alentavalta paeta tällä tavalla huoneesta huoneeseen, piiloutua jokaisen oven taakse. Ellei kuningatarta olisi ollut, ei hän olisi peräytynyt askeltakaan. Ellei kuningattarella olisi ollut lapsia, olisi hän pysynyt yhtä lujana kuin kuningaskin.
Mutta voi ihmisraukkoja! Ollessamme kuninkaita tai alamaisia on sydämessämme aina salainen aukko, josta rohkeutemme poistuu ja kauhu astuu sisään.
Kuningas aikoi siis antaa määräyksen, poistua etäisimpään huoneeseen, kun kädet vetäytyivät pois, pistimet ja painetit katosivat, huudot ja uhkaukset loittonivat.
Vähän ajan päästä vallitsi täydellinen hiljaisuus, jolloin jokainen seisoi suu auki kuunnellen, pidättäen hengitystään. Sitten kuului säännöllistä sotaväen astuntaa.
"Se oli kansalliskaarti!" huudahti Charny.