"Älkää pelätkö mitään, madame", sanoi tämä.
"Kuinka? Ihan yksinkö!" sanoi kuningatar.
Lafayette hymyili, ja kunnioittavasti, esiintyen siron huomaavasti, jommoisena hän pysyi vanhuuteensa asti, hän irroitti molemmat lapset äidistään ja lykkäsi ne ensimmäisinä parvekkeelle. Sitten hän tarjosi kätensä kuningattarelle sanoen:
"Teidän majesteettinne suvaitsee luottaa minuun, minä vastaan kyllä kaikesta."
Ja hän talutti vuorostaan kuningattaren parvekkeelle. Minkä kamalan näyn tarjosikaan marmoripiha! Se suorastaan pyörrytti. Se oli muuttunut ihmismereksi, jossa lainehti ulvovat aallot.
Kuningattaren nähdessään koko tämä joukko päästi suuren huudon, eikä voinut varmasti sanoa, oliko se uhkausta vai iloa kuvaava huuto.
Lafayette suuteli kuningattaren kättä. Silloin kaikki taputtivat käsiään. Onhan jalossa Ranskan kansassa, sen rahvaanomaisimmissakin suonissa, aina virrannut ritarillisuuden veri.
Kuningatar hengähti syvään.
"Kummallinen kansa!" sanoi hän.
Sitten hän äkkiä vavahti.