Olemme sanoneet, että Pitoun oli nälkä, niin nälkä, että sen olivat toisetkin huomanneet hänen kasvojensa ilmeistä. Senvuoksi hän ei heittänytkään aikaansa hukkaan. Hän meni suoraan laarin ja kaapin luo.
Ennen muinoin, — sanomme ennen muinoin, vaikka tuskin kolmea viikkoa oli kulunut Pitoun lähdöstä, sillä meidän mielestämme on aikaa mitattava tapahtumien mukaan eikä sen pituuden perustuksella, — ennen muinoin olisi Pitou, ellei häntä olisi suorastaan paholainen tai vastustamaton nälkä kiusannut, jotka molemmat voimat kovasti muistuttavat toisiaan, istunut nöyrästi suljetun oven eteen ja odottanut täti Angéliquen tuloa. Kun täti sitten olisi saapunut, olisi hän tervehtinyt lempeästi hymyillen ja väistynyt syrjään päästääkseen hänet sisään. Kun täti olisi astunut sisään, olisi hän vuorostaan seurannut ja mennyt noutamaan leivän ja veitsen, jotta saisi leikatuksi hänelle tulevan palan. Kun hän olisi osuutensa saanut, olisi hän luonut ahnaan, kostean ja magneettisen, — ainakin hän luuli katsettaan sellaiseksi, — magneettisen katseen, saadakseen hiukan juustoa tai makeita ruokia, joita oli kaapin hyllyllä.
Tämä sähkötemppu onnistui harvoin, mutta se onnistui kuitenkin toisinaan.
Mutta nyt mieheksi tultuaan Pitou ei enää menetellytkään siten. Hän avasi rauhallisesti laarin, veti taskustaan pitkän puukkonsa, tarttui leipään ja leikkasi siitä kappaleen, joka painoi ainakin kilon, niinkuin sittemmin hyväksyttyjen painomittojen mukaan notkeasti sanotaan.
Sitten hän pudotti leivän laariin ja kannen sen päälle.
Senjälkeen hän rauhallisesti meni avaamaan kaapin.
Tosin Pitou oli hetkisen kuulevinaan tätinsä torailua. Mutta kaapin sarana narisi, ja kun tämä ääni kuului todellisuuteen, tukahdutti se tuon toisen äänen, joka oli vain kuvittelun synnyttämä.
Pitoun vielä asuessa täällä oli saita täti säästellyt ruokia hankkien toisinaan Marolles-juuston tai rasvapalasen, jonka ympärillä oli suuria kaalinlehtiä. Mutta kun suursyömäri oli näiltä tienoilta lähtenyt, hankki täti saituudestaan huolimatta eräitä ruokia, jotka kestivät hyvinä koko viikon ja olivat jokseenkin arvokkaita. Milloin hänellä oli naudanlihaa, jonka ympärille oli pantu juurikkaita ja edellisestä päivästä jääneessä rasvassa paistettuja sipulia; milloin lampaanpaisti, jonka ympärillä oli maukkaita perunoita, suuria kuin lapsenpää; milloin vasikanjalka, joka oli maustettu etikassa keitetyillä sipuleilla; milloin suuri uunissa paistettu munakas, joka oli koristeltu ruohosipulilla ja persiljalla tai kaunistettu ihraviipaleilla, joista yksikin olisi riittänyt hänen ateriakseen entiseen aikaan.
Koko viikon ajan täti Angélique maisteli tätä ruokaa hyvin säästeliäästi, ottaen joka kerta vain sen verran kuin tarvitsi Joka päivä hän iloitsi siitä, että hän yksinään oli tätä hyvyyttä nauttimassa, ja tämän onnellisen viikon aikana muisteli yhtä monta kertaa Ange Pitouta kuin ojensi kätensä vatia kohden tai pisti palan suuhunsa.
Pitou oli tullut sopivaan aikaan. Oli torstai, jolloin täti Angélique oli riisissä paistanut vanhan kukon, ja tätä hän oli kuumentanut niin kauan taikinakuoressa, että luut olivat irtaantuneet lihasta ja liha oli käynyt melkein pehmeäksi.