"Herra apotti unohtaa", sanoi pormestari puoliääneen, "että se on turhaa vaivaa. Jos kysytään hänen ylhäisyydeltään, niin hän vastaa, että aseet pitää luovuttaa kansalle, eikä ainoastaan hänen vihollistensa englantilaisten aseet, vaan hänen esi-isänsä Ludvig XIV:n kanuunatkin."
Totuus koski kipeästi apottiin. Hän mutisi:
"Circumdedisti me hostibus meis." [Sinä olet luovuttanut minut vihollisilleni. — Suom.]
"Se on kyllä totta", sanoi Pitou. "Mutta ainoastaan valtiollisten vihamiestenne valtaan, sillä me emme vihaa teissä muuta kuin huonoa isänmaanystävää."
"Pölkkypää!" huudahti apotti vimmoissaan, mikä teki hänestä hetkiseksi kaunopuheisen: "Naurettava ja vaarallinen pölkkypää! Kumpi meistä on hyvä isänmaanystävä, minäkö, joka tahdon säilyttää aseet isänmaan rauhan vuoksi, vai sinä, joka tahdot ne saada pannaksesi toimeen epäjärjestystä ja kansalaissodan? Kumpi meistä on hyvä poika, minäkö, joka ojennan öljypuunoksan juhliaksemme meidän kaikkien yhteistä äitiä, vai sinä, joka etsit asetta haavoittaaksesi sen rintaa?"
Pormestari kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja samalla hän viittasi salaa apotille kuin huomauttaakseen:
"Hyvin sanottu!"
Pormestarin apulainen, uusi Tarquinius, taitteli kävelykepillään kukkia.
Ange epäröi. Kun hänen molemmat apulaisensa sen näkivät, rypistivät he silmäkulmiaan. Sébastien, spartalainen poika oli yksinään tyyni.
Hän lähestyi Pitouta ja kysyi: