Ja niille, jotka nauroivat kuullessaan hänen näin puhuvan, ukko
Clouis sanoi:
"Miksi te laukaisette, ellette ole varma osumisesta?"
"Mutta", kysyttiin häneltä, "miksi Orleansin herttuan isä, joka ei suinkaan ollut saita, ei antanut teille lupaa ampua useammin kuin kerran päivässä?"
"Siksi, että se olisi ollut liikaa, ja hän tunsi minut varsin hyvin."
Kummallisen ukon seura ja hänen merkillinen oppinsa tuottivat vuosittain tälle vanhalle erakolle kymmenkunnan louisdoria.
Kun hän ansaitsi saman verran jäniksennahoilla ja itse keksimällään juhlalla ja kun hän tarvitsi parin sääryksiä, oikeammin sanoen yhden sääryksen, joka viides vuosi, ja takin joka kymmenes, ei ukko Clouis suinkaan ollut huonossa asemassa. Tiesipä huhu kertoa, että hänellä oli aarre kätkettynä ja että perijä saisi jokseenkin kauniin rahamäärän.
Tätä merkillistä olentoa tapaamaan meni Pitou keskellä yötä, kun hänessä oli herännyt ajatus, miten hän pääsisi hirveästä ahdingostaan.
Mutta ukko Clouisin löytämiseen tarvittiin oveluutta. Clouis oli samanlainen kuin Neptunuksen karjan paimen: häntä ei ensi hetkellä tavannut. Hän erotti varsin hyvin häiritsevän tungettelijan hyödyllisestä huvittelijasta, ja koska hän kohteli jälkimäisiäkin kohtalaisen halveksivasti, arvaa kyllä, kuinka kiukkuisesti hän torjui luotaan edelliseen luokkaan kuuluvat. Hän nukkui oivallisella, hyvätuoksuisella kanervavuoteellaan, jonka hän valmisti syyskuussa ja jota ei tarvinnut uusia ennenkuin vasta seuraavassa syyskuussa.
Kello oli yhdentoista tienoissa; ilma oli kirkas ja raikas. Tullessaan ukko Clouisin asunnolle täytyi kulkea niin sakean tammimetsän kautta ja niin tiheän orjantappurapensaikon läpi, että erakko aina kuuli tulokkaan saapumisen.
Pitou sai neljä kertaa kovemman kahinan aikaan kuin tavallinen ihminen. Ukko Clouis kohotti päätänsä ja katsoi, sillä hän ei nukkunut.