"Menkää siis", sanoi Catherine, "minä en teitä pidätä."
"Viimeinen suudelma, Catherine."
"Hyvästi!"
Ja nuori tyttö alistui kohtaloonsa, sillä hän tiesi, että mikään ei voinut Isidoria estää täyttämästä vanhemman veljensä käskyä. Catherine liukui satulasta maahan.
Isidor käänsi kasvonsa poispäin, huokasi, epäröi hetkisen. Mutta hän oli saanut ehdottoman lähtömääräyksen. Hän kannusti hevosensa täyteen laukkaan ja huusi kerran vielä Catherinelle hyvästi. Lakeija seurasi häntä vainioiden poikki.
Catherine jäi siihen paikkaan, mihin oli pudonnut sulkien ruumiillaan kaidan tien.
Melkein samassa ilmestyi Villers-Cotteretsin puolelta mies pienelle kukkulalle. Hän astui nopeasti taloa kohden, ja hänen jalkansa osui tiellä viruvaan elottomaan olentoon.
Hän menetti tasapainonsa, horjahti, kaatui ja tunnusteli taintunutta kädellään.
"Catherine!" huudahti hän. "Catherine kuollut!"
Hän huusi niin kamalasti, että talon koirat alkoivat ulvoa.