"Eihän mitään voi tapahtua, eihän?" sanoi kuningatar katsoen kysyvästi Gilbertiin.
"Ei Pariisissa vielä mitään. Vaikka toivo olisikin heikko kuin pilvi, niin he kyllä odottavat huomiseen, mutta…"
"Mutta täällä voi tapahtua, eikö niin?" sanoi kuningas.
"Niin, sire, täällä."
"Kansalliskokouksessako?"
Gilbert nyökkäsi.
"Kansalliskokouksessa", jatkoi kuningas, "niissä sellaiset miehet kuin Monnier, Mirabeau, Sieyès, voivat lähettää minulle adressin, joka riistää minulta kaikki hyvän tahtoni hedelmät."
"Sitä parempi vain silloin", sanoi kuningatar synkän raivon vallassa, "sillä silloin te hylkäätte sen, säilytätte kuninkaallisen arvokkuutenne, ette mene Pariisiin. Ja jos täällä täytyy kestää sotaa, niin me sen kestämme. Jos meidän täytyy täällä kuolla, niin me kuolemme, mutta korkeina ja loukkaamattomina niinkuin olemmekin, kuninkaina, vallitsijoina, kristittyinä, jotka luottavat Jumalaan, jolta ovat kruununsa saaneet."
Ja nähdessään kuningattaren kuumeisen innostuksen, huomasi Ludvig
XVI, että tänä hetkenä hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin myöntyä.
Hän viittasi Gilbertille ja lähestyessään Marie-Antoinettea ja tarttuessaan hänen käteensä sanoi: