"Te olette suojelusenkeli", sanoi kuningas alkaen hitaasti päästellä auki asepaitaa, voidakseen huolellisemmin tarkastaa tikarin ja kuulan aiheuttamia naarmuja.
"Ajatelkaahan, rakas kuninkaani", sanoi Marie-Antoinette, "kauhuani, kun minun täytyi laukaista pistooli. Se ei merkinnyt mitään, että syntyi tuo hirveä pamaus, vaan ampuessani teille varattua asepaitaa kohden, tuntui kuin olisin ampunut teihin. Pelkäsin näkeväni reiän renkaissa ja silloin työni, tuskani, toivoni olisivat rauenneet."
"Rakas vaimoni", sanoi Ludvig XVI kokonaan riisuen asepaidan, "kuinka syvästi kiitollinen olenkaan teille!"
Ja hän laski asepaidan pöydälle.
"Mitä te nyt teette?" kysyi kuningatar.
Hän tarttui panssariin ja ojensi sen uudelleen kuninkaalle. Mutta tämä vastasi kohteliaasti ja jalosti hymyillen:
"Ei, kiitoksia."
"Hylkäättekö tämän?" huudahti kuningatar.
"Hylkään."
"Mutta ajatelkaahan toki, sire."