"Niin, juuri työ. Jos näkisitte hänet pulpettinsa ääressä, käsivarret rinnallaan ristissä, nenä kirjassa kiinni, katse terävänä…"
"Ahkeroiden vai haaveillen?" kysyi Gilbert. "Tehden työtä, etsien jotakin oivallista sanamuotoa, antiikkista lauserakennetta, kreikkalaista tai latinalaista sommitelmaa, etsien sitä tuntikausia. Ja katsokaahan tänäkin hetkenä…"
Vaikka isä oli vastikään eronnut hänestä, — vaikka Billot töintuskin oli ennättänyt sulkea oven, oli nuorukainen jo vaipunut unelmoimiseen, joka muistutti haltioitumista.
"Onko hän useinkin tuollainen?" kysyi Gilbert levottomana. "Voisin melkein sanoa, että hän on tavallisesti tuollainen. Katsokaa, kuinka hän etsii jotakin."
"Olette oikeassa, herra apotti", sanoi Gilbert, "ja kun näette hänen tuolla tavalla etsivän, on häntä huvitettava."
"Se olisi vahinko, sillä tästä työstä syntyy kirjoitelmia, jotka jonakin päivänä tuottavat kunniaa koululle. Ennustan, että tämä poika kolmen vuoden päästä saa palkinnot kaikissa kilpailuissa."
"Olkaa varuillanne", sanoi tohtori; "tuollainen ajatuksiin vaipuminen, johon näette Sebastienin joutuvan, todistaa pikemmin heikkoutta kuin voimaa, pikemmin sairautta kuin terveyttä. Olette oikeassa, herra apotti, tuota lasta ei pidä liikoja kehoittaa työhön, tai ainakin pitää voida erottaa työ unelmoimisesta."
"Minä vakuutan teille, että hän tekee työtä."
"Ollessaan tuossa tilassa?"
"Niin. Ja todistuksena siitä on se, että hänen kirjoituksensa on aina valmiina aikaisemmin kuin toisten. Nähkää, kuinka hänen huulensa liikkuvat. Hän kertaa läksyjään."