"Se sopii", mukausi Aramis.
Kuvernööri kääntyi nostosillan takana avaajaan ja huomautti tälle:
"Samalla nyt jätät numero kahdelle ne makupalat."
"Numero kolmelle myös osansa, hyvä herra de Baisemeaux, — numero kolmelle, jonka te aina unohdatte", muistutti Aramis.
"Aivan oikein", vastasi kuvernööri, ja he läksivät torniin.
Siellä oli niin runsaasti telkiä, ristikoita ja lukkoja avattavina, että pikku eteispihan ja sisäänkäytävän varokeinot olisivat riittäneet kokonaisen kaupungin turvaamiseen. Aramis ei ollut haaveellinen eikä herkkätuntoinen; hän oli nuoruudessaan sepittänyt säkeitä, mutta hänen sydämensä oli puutunut kuten ainakin viidenkuudetta ikäisen miehen, joka on rakastellut paljon tai oikeammin saanut osakseen monien naisten rakkauden. Mutta laskiessaan jalkansa kiviastuimille, joita epälukuisten onnettomien askeleet olivat hivuttaneet, ja tuntiessaan kyynelkosteiden synkkien holvien ilman tulvahtavan vastaansa, hän ilmeisesti pehmeni, sillä hänen otsansa painui alas, hänen silmänsä sumenivat, ja hän seurasi vankilanpäällikköä sanattomana.
99.
Bertaudière n:o 2.
Toiseen huonekertaan tultaessa oli vieras ihan hengästyksissään joko väsymyksestä tai mielenkuohusta. Hän nojasi seinään.
"Aloittaisimmeko tästä?" puheli Baisemeaux. "Kun kerran pistäydymme kumpaisenkin luona, niin eipä nähdäkseni ole väliä, käymmekö kakkosen pateilla mennessä vai tullessa! Tähänkin huoneeseen on suunniteltu korjauksia", kiirehti hän lisäämään avaajan kuultavaksi, joka oli portaissa jättäytynyt taammaksi.