"Et koskaan?" äännähti Marguerite puhkeillen yhä nauruun.
"En ole liikkunut ulkosalla kertaakaan siitä asti kun herttua saapui
Pariisiin."
"Oh", tuumasi rouva Vanel ilkikurisesti ojentaen jalkansa paperia kohti, joka oli rypistyneenä heitetty matolle ikkunan luo, "ellei tavatakaan, voidaan toki kirjoitella."
Markiisitar vavahti. Se paperi oli ollut kotelona kirjeelle, jota hän oli lukenut ystävättärensä saapuessa. Sinettinä oli yli-intendentin vaakuna. Suoristautuen taaksepäin sohvallaan hän sai väljän silkkihameensa laskoksen heilahtamaan vaarallisen todisteen päälle.
"Kuulehan, Marguerite", sanoi hän sitten, "tuollaisia hupsutuksiako puhelemaan sinä vain pistäysitkin luokseni näin varhain?"
"Ei, tulin ensiksikin kuulustamaan vointiasi ja sitten muistuttamaan mieleesi entisiä virkistäviä ja hupaisia ajelujamme Vincennesin puistossa, missä saman tutun tammen siimeksessä juttelimme rakastetuistamme ja niistä, jotka rakastivat meitä."
"Ehdotat minulle ajoretkeä?"
"Vaununi ovat ulkopuolella, ja minulla on kolme tuntia vapaata aikaa."
"En ole pukeutunut, Marguerite, ja… jos haluat jutella rauhassa, niin Vincennesiinkin menemättä tapaamme omassa puutarhassani tuuheiden pyökkien varjoa, ruohikon kirjavanaan satakaunoisia ja orvokkien runsauden, jonka tuoksu tuntuu tänne asti."
"Rakas markiisitar, olen pahoillani, että kieltäydyt… Kaipasin saada tyhjentää sydämeni sinun osanotollesi."