"Sanon vieläkin, Marguerite, että sydämeni on sinun yhtä hyvin tässä huoneessa tai puutarhani lehmuksen alla kuin tuolla puiston tammen katveessa."
"Minulle se ei ole samaa… Vincennesissä olisin edes lähellä sitä paikkaa, johon huokaukseni ovat viime päivinä alituiseen pyrkineet." Markiisitar kohotti äkkiä päänsä. "Sinua kai ihmetyttää, että minä vielä ajattelen Saint-Mandéta?"
"Saint-Mandéta!" huudahti rouva de Bellière.
Ja kahden naisen katseet iskeytyivät ristiin kuin kaksi rauhatonta miekkaa ottelun alkuerässä.
"Sinä… ylpeällä luonnollasi?" virkkoi markiisitar halveksivasti.
"Niin, ylpeällä luonnollanikin!" vastasi rouva Vanel. "Sellainen olen… En voi antaa anteeksi unohdusta, en suvaita uskottomuutta, mutta tunnen houkutusta rakastamaan, jos erotessani jään kaivatuksi, ja rakastan ihan hillittömästi, jos minulle hylättynäkin hymyillään."
Rouva de Bellière liikahti tahattomasti.
— Hän on mustasukkainen, — ajatteli rouva Vanel.
"Ja sinä olet siis", huomautti markiisitar, "hurjasti kiintynyt herra de Buckingh… yli-intendenttiin, piti sanomani?" Veri nousi hänen kasvoihinsa tästä kavaltavasta sanahairahduksesta. "Ja tahtoisit lähteä Vincennesiin… Saint-Mandé vetää sinua puoleensa!"
"En tiedä, mitä oikein tahtoisin; sinä olisit kenties voinut neuvoa minua."