"Ottakaa minut siis. Mutta kun minä uhraan teille ennakkoluulon, luopukaa tekin minun tähteni viimeisestä arvelevaisuudesta."
"Madame, madame, älkää kiusatko minua!"
"Ystäväni, ystäväni, älkää kieltäytykö!"
"Voi, ajatelkaa toki, mitä esitättekään!"
"Fouquet, evätkää vain sanalla, niin avaan tämän oven", ja hän viittasi kadulle päin — "ja sitten ette enää näe minua. Lausukaa vain sana myöntymykseksi, niin seuraan teitä minne tahdotte, ummessa silmin, estelemättä, empimättä, surematta."
"Elise, Elise! Mutta tuo rahakirstu?"
"Siinä ovat myötäjäiseni!"
"Se on teidän häviönne!" huudahti Fouquet survaisten nurin kullan ja setelipinkat; "tuossa on hyvinkin miljoona…"
"Sen verran juuri… Summa edustaa jalokiviäni, joita en tahdo enää käyttää, jos te ette minua rakasta, ja jos rakastatte minua niinkuin minä teitä, en enää tarvitse koruja!"
"Oi, tämä on liikaa, tämä on liikaa!" huudahti Fouquet. "Minä taivun, taivun, vaikkapa vain saattaakseni arvoonsa sellaisen uhrautuvaisuuden. Otan vastaan myötäjäiset…"