Buckingham nyökkäsi, riisui ihokkaansa ja heitti sen saarelman kutistuneelle kumpareelle. De Wardes noudatti esimerkkiä. Rannalta katsojille kuvastui kaksi valkoista haamua sinipunervassa hämyssä, joka laskeusi nousuveden vyöryille.
"Totta tosiaan, herttua, saammekin jättää väistöliikkeet vähemmälle", virkkoi de Wardes. "Jalat pyrkivät juuttumaan hiekkaan."
"Minä olenkin vajonnut nilkkaa myöten", vastasi Buckingham asentonsa ottaneena, "ja vesikin alkaa tavoittaa meidät."
"Minut se on jo saavuttanut… Olen valmis, herttua." De Wardes otti miekan käteensä. Herttua paljasti samoin aseensa.
"Herra de Wardes", haastoi sitten Buckingham, "viimeinen sana, sallikaahan… Taistelen kanssanne syystä että minä en pidä teistä, — syystä että te olette raadellut sydäntäni ilkkumisella intohimosta, jonka tällä hetkellä tunnustan todella vallitsevan minua siinä määrin, että hyvillä mielin kuolisin kunniallisesti sen tähden. Te olette ilkeämielinen mies, herra de Wardes, ja tahdon ponnistaa parhaani surmatakseni teidät, sillä minä tunnen, että jos te ette kuole tässä ottelussa, te saatte paljon pahaa aikaan ystävilleni vastaisessa elämässä. Se minulla oli sanottavaa teille, herra de Wardes."
Ja Buckingham kumarsi.
"Ja siihen on minulla vastattavaa, mylord: Minä en vihannut teitä, mutta nyt oivallettuanne olemukseni minä vihaan, ja teen kaikkeni, saadakseni teidät hengiltä."
De Wardes kumarsi puolestaan. Samassa säilät sälähtivät ristiin kahtena väläyksenä illan sankkenevassa hämärteessä.
Kalvat tavoittelivat ja torjuivat, arvasivat liikkeitä ja kalahtelivat yhteen. He olivat taitavia miekkailijoita kumpainenkin; ensimmäiset liikesarjat eivät johtaneet minkäänlaiseen tulokseen. Sillävälin ilta pimeni niin nopeasti, että hyökkäily ja puolustus kävi vaistomaiseksi. Äkkiä de Wardes tunsi aseensa tapaavan vastusta; hän oli saanut sohaistuksi Buckinghamia olkapäähän.
Herttuan säilää pitelevä käsi painui alas.