"Jos se on tarpeellista, niin miksipä ei?" sanoi Ludvig XIV hymyillen.
"No niin, ja samoin kävisi taas jollekulle herra de Guichen jälkeen, jota minä muuten joudun kaipaamaan, sen sanon teille, sire."
"Ah, te joudutte kaipaamaan häntä?"
"Epäilemättä; hän on herttainen, hän tuntee harrasta ystävällisyyttä minua kohtaan ja on erinomaisesti autellut aikani kulumista."
"Kuulisipa veljeni tuon!" virkkoi kuningas nyreästi. "Tiedättekös, siinä tapauksessa en suinkaan sitoutuisi solmimaan sovintoa välillenne enkä edes yrittäisi!"
"Nykyisen kehityksen päästyä kerran alkuun, sire, voitteko te estää Monsieuria hullaantumasta mustasukkaiseksi kelle hyvänsä likeiselle seuralaiselle? Tosin en tällä tarkoita sanoa, että herra de Guiche kuuluisi vain tavallisiin seuramiehiin."
"Vieläkin! Huomautan teille, että minä kunnon veljenä aion ruveta inhoamaan herra de Guichea."
"Voi, sire", virkkoi Madame, "minä rukoilen, älkää omaksuko Monsieurilta suosiollisia tai karsaita tunteita. Pysykää kuninkaana, se on parempi teille ja kaikille."
"Te olette ihailtava ivaajatar, madame, ja on käsitettävää, että nekin teitä palvovat, joita te pidätte pilkkananne."
"Ja sentähdenkö te, sire, jonka olisin tahtonut saada puoltajakseni, aiotte yhtyä niihin, jotka vainoavat minua?" kysyi Madame.