"Oletteko varma siitä, että balettiharjoitus todella pannaan toimeen äskeisestä huolimatta?" kysäisi de Guiche.
"Minulla on siitä taattu tieto."
"No niin, näethän, Raoul", vastasi de Guiche hymyillen väkinäisesti, "näethän, että hovi, joka näin uutterasti antautuu karkeloihin, ei ole kovinkaan kolkolla mielellä eikä varsin valmis sisäisiin kiistoihin. Kas niin, myönnäthän sen, Raoul?"
Raoul pudisti päätänsä.
"Minulla ei ole enää mitään sanottavana", hän virkkoi.
"Mutta muuten", kysyi junkkari uteliaana tietämään, mistä lähteestä Raoul oli ammentanut uutisia, jotka hänen oli itsekseen tunnustettava täsmällisiksi, "te sanotte olevanne hyvin selvillä asioista, herra varakreivi; miten sentään tietäisitte paremmin kuin minä, joka kuulun prinssin läheisimpiin?"
"Monsieur", vastasi Raoul, "sellaisen lausuman edessä minä taivun. Niin, täytyyhän teidän olla täydellisesti selvillä, sen myönnän, ja koska kunniallinen mies ei saata sanoa muuta kuin mitä tietää eikä puhua toisin kuin ajattelee, niin vaikenen tunnustaen tulleeni voitetuksi ja jättäen haltuunne kiistakentän."
Ja Raoul todellakin vaipui tilavaan nojatuoliin kuin mies, joka näytti kaipaavan vain lepoa, kun taasen kreivi kutsui palvelijoitaan pukeutuakseen. Junkkari tunsi ajan kuluvan ja halusi lähteä, mutta hän pelkäsi, että Raoul jäätyään kahden kesken de Guichen kera yhäkin saisi tämän purkamaan päätöksensä. Hän käytti senvuoksi viimeistä apukeinoaan.
"Madamesta tulee tänään ihana ilmestys", hän tokaisi; "hedelmäin jumalattaren osassa hän koettaa nyt Pomona-pukuaan."
"Ah, niinkö todellakin!" huudahti kreivi.