"Niin", jatkoi junkkari, "hän on juuri antanut siitä määräyksensä.
Tiedättehän, herra de Bragelonne, että kuningas esittää Kevättä?"
"Siitä tulee verratonta", arveli de Guiche, "ja siinäpä on minulle pätevämpi syy jäädä kuin mikään muu mainitsemanne: enhän toki voi mennä tieheni ilman kuninkaan määräystä, kun minut on valittu Vertumnukseksi ja tanssin Madamen vastakumppanina; lähtöni aiheuttaisi balettiin häiriötä."
"Minä taasen", virkkoi junkkari, "esiinnyn tavallisena maahisena; olenkin huono tanssija ja jalkani kääntyy kankeasti. Näkemiin, hyvät herrat. Älkää unohtako hedelmävasua, joka teidän tulee tarjota Pomonalle, kreivi."
"Oh, en unohda mitään, olkaa huoletta", vakuutti de Guiche hurmion vallassa.
"Olen nyt varma siitä, että hän ei enää lähde", mutisi Lotringin junkkari mennessään.
Raoul ei junkkarin poistuttua yrittänytkään muuttaa ystävänsä mieltä; hän oivalsi, että se olisi ollut turhaa vaivaa.
"Sinä antaudut hirvittävän intohimon valtaan, kreiviseni", hän vain lausui murheellisella ja kaunissointuisella äänellään. "Minä tunnen sinut, menet kaikessa äärimmäisyyteen, ja samanlainen on nainen, jota rakastat… No niin, oletanpa hetkiseksi, että hän johtuisi rakastamaan sinua…"
"Oi, ei koskaan!" huudahti de Guiche.
"Miksi niin sanot?"
"Se olisi suuri onnettomuus meille molemmille."